Sanastoa

Nuorisotyö

Tuoreimmassa nuorisolaissa nuorisotyöllä tarkoitetaan nuorten oman ajan käyttöön kohdistuvaa aktiivisen kansalaisuuden edistämistä samoin kuin nuorten sosiaalista vahvistamista, nuoren kasvun ja itsenäistymisen tukemista sekä sukupolvien välistä vuorovaikutusta (www.finnlex.fi, 15.1.2013).

Nuorisotyön nykyisten linjausten kannalta keskeistä on se, että vapaa-ajan toiminta voi olla vapaa-ajan toimintaa tai elinolojen kehittämiseen pyrkivää kasvatustyötä. Nuorisotyön painopisteen muuttuminen elinolojen kehittämiseen ja syrjäytymisen ehkäisyyn on muuttanut perinteisen nuorisotyön kohderyhmää, tuonut uusia toimintamuotoja ja muuttanut aikaisempien toimintamuotojen merkitystä. Julkisen nuorisotyön kolme keskeistä muotoa ovat avoimien ovien toiminta, erityisnuorisotyö ja työpajatoiminta. (Vehviläinen, 2002.)

Nuorisolautakuntalaissa vuonna 1972 määriteltiin nuorisotyö työksi, jolla luodaan edellytyksiä nuorisotoiminnalle ja tuetaan sitä. Nuorisotoiminta on pääasiallisesti järjestöllistä toimintaa ja nuorisotyö pääasiallisesti yhteiskunnan työtä. (Kärkkäinen 1987.) Toinen 1970-luvulla julkaistu määritelmä sanoo ”nuorisotyön tarkoittavan niitä toimenpiteitä, joiden avulla saadaan syntymään nuorisotoimintaa” (Pyhtilä, 1971). Pyhtilä määrittelee artikkelissaan myös seurakuntien nuorisotyön, joka perustuu kirkkolakiin, jossa sanotaan, että pappien tulee ”pitää huolta lasten ja nuorten hengellisestä hoidosta heidän vartuttamisekseen kristillisessä tiedossa ja elämässä. Erityisesti tulee huolehtia niistä, jotka viimeksi kuluneina vuosina ovat käyneet rippikoulun.” (Pyhtilä, 1971.) Ensimmäinen päivä heinäkuuta 1972 voimaan tullut ensimmäinen nuorisolaki määritteli nuorisotoiminnan nuorten vapaaksi kansalaistoiminnaksi ja nuorisotyön työksi, jolla luodaan edellytyksiä nuorisotoiminalle ja tuetaan sitä (Telemäki, 1984). Vuonna 1967 Kouvolan nuorisotyöpäivillä puhuneen Helmut Kentlerin mukaan nuorisotyölle on ominaista se, että se on vapaa-ajan toimintaa, johon osallistuminen on vapaaehtoista ja olennainen elementti on vapaus. Nuorisotyö on kolmas kasvatusinstituutti eikä sen tehtävänä ole vain muiden laiminlyöntien korvaaminen. Nuorisotyö on myös nuorisopolitiikkaa, joka tähtää parantamaan nuorten oikeuksia yhteiskunnassa. Se on myös unelman ja todellisuuden yhdistäjä, tiimityötä, mukana nuorten elämässä, ahaa-elämysten tuottaja ja näköalojen avartaja. (Kentler, 1967; Telemäki, 1989.)

Vuonna 1986 uudistettu nuorisotyölaki kokosi yhteen aikaisemmat erilliset nuorisotyön säännökset ja yhdisti ne pääosin liikuntalain ja kulttuuritoimintalain kanssa, jotta toimialojen yhteistyötä voitiin tehostaa (Kärkkäinen 1987).

1960-luvulla vapaa nuorisotyö nähtiin kasvatuksen ja ajanvietteen merkeissä tapahtuvaksi kansalaistoiminnaksi, joka oli kahdessakin mielessä vapaata: ”sitä tehdään vapaaehtoisin kasvattajavoimin, ja se kohdistuu vapaa-aikaansa viettävään nuorisoon. Sen merkitystä tuskin tarvitsee enää korostaa, sillä nuorisotyöstä on tullut nykyaikaisen yhteiskunnan välttämätön osa”. ”Koska vapaan nuorisotyön tehtävänä on auttaa nuoria käyttämään vapaa-aikansa tarkoituksenmukaisella tavalla, sen on pakko keskittyä ensi sijassa nuorison nykyisyyteen. Johtoajatuksena on, että onnellinen nykyisyys takaa parhaiten onnellisen tulevaisuuden. Siksi nykyisyyttä ei saa uhrata epävarman tulevaisuuden takia. Jokaisen ikäryhmän on saatava toteuttaa itseään kehitystasonsa edellyttämällä tavalla.” (Helanko, 1960.)

Koulunkäyntinsä päättäneen nuorison parissa pähkäiltiin myös 1940-luvulla, jolloin tärkeää oli selvittää koulun ja nuorisojärjestöjen välinen suhde käytännöllisessä kenttätyössä. Kansakoulun perusteista annettuun lakiin tehtiin muutos, jonka mukaan ”kansakoulun tehtävänä on nyt myös yhteistoiminnassa nuorison hyväksi toimivien järjestöjen kanssa tukea ja auttaa koulunkäyntinsä päättäneen nuorison jatkuvaa opiskelua ja sivistysharrastuksia”. Samalla todetaan, että erityisesti vapaahetket ovat ”nuorekkaan iloisuuden ikiomia aikoja. Ne eivät saa muodostua ikäviksi ja helposti turmeluksen teille johtaviksi tyhjiöiksi, vaan pikemminkin todellisiksi vapaa-ajoiksi, joiden kuluessa nuori polvemme riemumielin ja onnellisena ilmentää parasta itseään. Tällaisten vapaahetkien jälkeen ollaan valmiit täysin voimin ryhtymään työn vaatimiin ponnisteluihin, tällaisen nuoruuden aikana valmistaudutaan parhaiten miehuusiän koviin uurastuksiin ja taisteluihin. Varhaisnuorisotyön on näin ollen oltava ensi sijassa ilonpedagogiikkaa.” (Kaljunen & al. 1946.)

Matti Telemäki siirtyy historiassa vielä pidemmälle ja toteaa, että nuorisotyön avulla nuorisoa haluttiin varjella teollisen yhteiskunnan haitoilta. Varhainen nuorisotyö (pelastusarmeija, setlementit) olikin ennen muuta pyrkinyt tavoittamaan suurten kaupunkien työläiskortteleiden nuoria. Vilpittömään huolenpitoon nuorisosta yhtyi huoli porvarillisesta elämänmuodosta ja uskonnosta materialististen aatteiden rinnalla. (Telemäki, 1984.) Telemäki toteaa, että eurooppalainen nuorisotyö on lähtenyt olemassa olevan säilyttämisestä kuin jonkin uuden luomisesta, sillä nuorisotyö ei pohjautunut nuorison hädänalaiseen asemaan vaan vapaa-ajan kasvatukseen. ”Perinteinen nuorisotyö ei ole ollut kiinnostunut nuorison emansipaatiosta vaan ennen muuta työläisnuorison johdattamisesta takaisin perheen, yhteiskunnan ja kirkon hoiviin.” (Telemäki, 1987 ja 1988.)

» Takaisin