
Vuonna 2017 Suomi täyttää tasan 100 vuotta ja Nuorisotyön tallentamiskeskus Nuoperikin ehtii jo 15 vuoden ikään. On juhlan aika!
Syntymäpäivien kunniaksi kokosimme 100 tarinaa nuorisotyöstä. Eri ajoilta ja erilaisilta nuorisotyöntekijöiltä. Luonnon helmasta ja nuorisotaloilta. Kerhoista ja koulutuksista lakien valmisteluun. Mukana on hauskoja sattumuksia, hienoja tunnelmia ja suuria oivalluksia. Näistä kaikista on nuorisotyö tehty.

Todellaki teini!
Nyt myö ollaan jo viistoistavuotisia! Ja savon murre on kuulomma seksikkäintä mitä immeiset Suomen muassa tietää. Sen kunniaksi pittää kai sannoo hölökynkölökyn. Ihan ittellemme!
Niin se vain on aika vierähtänyt, Minna on ollut mukana neljätoista vuotta ja ja Terhi kymmenen. Poiskaan ei olla osattu lähteä. Mitäs näkyvää me ollaan saatu aikaiseksi? Kolmetoista julkaisua, 10-vuotistoimintakertomus, yksi CD-Rom, 63 hyllymetriä arkistoaineistoa, satoja valokuvia talteen, runsaasti av-aineistoa, erityisesti herkullisia työelämähaastatteluja!, seminaareja, sessioita, työpajoja ja muita häppeninkejä järjestetty ja niihin myös itse osallistuttu. Muutettu ihan vaan pari kertaa, opeteltu muutamat arkistointiohjeet, suunniteltu, ideoitu, höpötetty, matkustettu, itketty ja naurettu.
Näin 15-vuotiaana z-sukupolven edustajana Nuoperilla on työn alla esitellä eri sukupolvien ajatuksia nuorisotyöstä ja asenteista maailmaa kohtaan. Uutta juhlavuoden julkaisua siis pukkaa. Ja arkistokin kehittyy, liitämme tarinoita lahjoitettuihin aineistoihin ja näin niin työelämähaastattelut kuin vhs-videot löytävät paremmin toisensa ja Nuoperin arkiston käytettävyys paranee. Ja varmaan edessä on myös osaamiskeskukseksikin hakeminen. Ihan pikku juttuja siis. Z-sukupolvelaisena voisi sanoa, että haasteita riittää tiimityön merkeissä. Kyl tää vaan nii pal hiano tyä o!
Nuoperin Minna ja Terhi
Kuvassa esimakua tulevan kirjamme kuvituksesta, jonka taikoo meille sarjakuvantekijä Kris Keränen.

Eiköhän soiteta poliisi
Pidimme Salon Pekan kanssa Kriminaalihuollon nuortenklubeja Tampereella 1970-luvulla. Kovamaineisten Satamakadun nuorten kanssa päätimme sitten järjestää retken Pälkäneelle. Seurakunta oli ostanut vanhan Kukkolan kansakoulun ja me saatiin se käyttöön, kun siellä oli niin alkeelliset paikat. Otettiin Mäntylältä linja-auto ja lähdettiin reissuun. Kumpikaan meistä ei huomannut, että yhdelläkin sällillä oli rippiristi koko ajan kauheen kireellä ja painoi kaulaan. Siellä oli iso viinapullo sen niskassa narulla roikkumassa. Niillä nokisilla jätkilläkin oli jokaisella shampoota pullossa, täynnä viinaa.
Perille päästyämme järjestettiin tytöt vasemmanpuoleiseen luokkaan ja pojat oikeanpuoleiseen, ja me lährettiin Pekan kanssa tekeen yks yllätys. Mentiin viritteleen luontopolkua ja laitettiin sinne kuvia linnuista, että onko kuvassa a) sorsa, b) peippo vai c) joutsen, ja onko tässä keltavuokko, valkovuokko vai mikä. Kylläpäs kevät on jo pitkällä, onko näitä rasteja jo kuustoista, hyvänen aika, kellohan on jo paljon. On puolitoista tuntia mennyt, äkkiä kattoon mikä siellä on tilanne, mitä ne tekee. Noustaan mäkeä ylös. Huomaaks, että on tulessa talon pääty? Huomaaks, että siellä joku jätkä purkaa savupiippua? Huomaan senkin. Huomaaks, että kaikki ikkunat on paskana? Huomaan senkin. Huomaaks, että suurin osa makaa sammuneena tossa nurmikolla? Huomaan, mä sanoin, jollakin näyttää olevan vielä puukko mukana, onkohan täällä ruumiita? Siihen Pekka sanoi:Tilanne taitaa olla poissa hallinnasta, eiköhän soiteta poliisi.
Mää soitin Pälkäneen vallesmannille, ja puolen tunnin kuluttua tulee vanhempi konstaapeli Iivari Kanninen, jolla on polkupyörän ritsillä pamppu. Se kaartaa pihaan ja ottaa housunlahkeesta pyykkipojan. Onko täällä jotain häiriöö? Me huomataan, että konstaapeli ei ole oikein ajan tasalla ja sanotaan: Ei mitään, että hyvää lauantai-illan jatkoa teille, kyllä tää tästä hoituu, saatiin tulipalokin sammuun.
Mitä tehdään? Ei me voida tätä tämmöseksi jättää. Mää soitin tutulle poliisille ja sanoin: Tilanne on täysin hallinnasta, voisiks sää auttaa jotenkin? Mikä hemmetin retki? Nuorisoretki, mää sanoin. Ja niin me tultiin sieltä kauheessa poliisisaattueessa Sorille, ja sitten alkoivat kuulustelut ja ne kestivät aamupuolelle. Lopuksi vielä käytiin asiaa selvittelemässä seurakunnassa. Aina kun näen asiaa selvitelleen tutun komissaarion, se kysyy: Morjes Asseri, oletko viime aikoina viritellyt luontopolkuja?
Matti “Asseri” Nyberg, johtava nuoriso-ohjaaja
Teoksessa Matti Telemäki 1999: Taitava nuorisonkasvattaja. Suomalainen nuorisotyö 1940-luvulta tähän päivään tekijöidensä kokemana. Oulun yliopiston Kajaanin opettajankoulutuslaitoksen julkaisuja.
Nuoperin haastattelu 15.1.2007, TYKL/aud/179
Raittiusjuliste on vuodelta 1968. (Nuoperi/Rinne)

Allianssi-risteily kertaa 12/13
I
Aikamme ensimmäinen Suomen Nuorisoyhteistyö Allianssin järjestämä Allianssi-risteily oli 7.-8.9.1993. Olin mennyt naimisiin kolme päivää aikaisemmin. Risteily olikin minun häämatkani, mutta A-luokan sellainen, sillä siippa-Seppälä ei pääsyt aalloille mukaan. Tältä matkalta mieleen on jäänyt tulomatkan baarikeskustelu, jossa silloinen SAKKI ry:n puheenjohtaja Jaana Kuisma (nyt PAM-liiton Ylitalo), Työeläkelaitoksen liiton TeLan tiedottaja Heikki Raittila sekä risteilyisäntänä toiminut pääsihteeri Kari Anttila vaativat eläkekertymän laskua 23 vuodesta 18 vuoteen. Jostain kaikki muutokset lähtevät ja en tiedä, oliko eläkekertymän lähtölasku tässä?
II
Seuraavalle risteilylle sain siippa-Seppälän vauvan hoitajaksi, sillä esikoinen oli tuolloin 11 kuukautta vanha konttailija. Risteily järjestettiin kauniissa kevätsäässä 20.-21.4.1995. Kun puheenjohtaja Reijo Paananen pitää ravintolasalissa risteilyn avajaispuhetta, hinkuaa Saku-poika Reijoa kohti hokien “Iti, itiä”. Puheenjohtajalta eivät menneet sävelet ja sanottavat sekaisin.
III
Kolmannella Allianssi-risteilyllä 27.-28.2.1996 laitoimme SAKKI ry:n ja Next Step -messujen esittelyständiä, kun pääsihteeri Olli Sarekoski tuli juttelemaan. Myöhemmin selvisi, miksi häntä kiinnostivat viestinnälliset näkemykseni suhteessa Allianssin kehittämiseen. Elokuussa olinkin jo ihan palkkatöissä Allianssin viestintäpäällikkönä. Kaikki erilaisia – kaikki samanarvoisia -toiminta, jota luotsasi Susanna Huovinen, oli kuumaa uutta asiaa niin merellä kuin maalla.
IV
Kun kutsu kävi 7.-8.10.1998 risteilylle, olimme muuttaneet jo maalle Laukaaseen ja opiskelin Jyväskylän yliopistossa yhteisöviestintää. Yhdistin samalle keikalle kansanedustaja Aino Suholan haastattelun ja valokuvauksen. Paikallinen Laukaa-Konnevesi-lehti oli tilannut jutun ja saimme samalla jutella myös maissa nuorisotyön merkityksestä. Tämä neljäs A-risteily oli Reija Salovaaran ensimmäinen kerta ja muun muassa Allianssin nuorisovaihto oli risteilyllä vahvasti esillä, niin vahvasti, että löysin heidän vapaaehtoisistaan Leppäveden Monikulttuurisuuskerhoon ensimmäisen open.
V
Millenium-risteilyllä 13.-14.4.2000 kova sana oli mediakasvatus ja nuorisotyön medianäkyvyys. Tupa oli ihan täynnä kun SAKKI-lehden päätoimittaja ja Länsi-Suomi-sanomalehden toimittaja Merja Maansalon johdolla pohdittiin kuka kissan hännän nostaisi, jollei kissa itse. Perheestä matkassa siippa-Seppälä ja kaksi kuukautta vanha kuopus. Kotoa lähtiessä oli vähän hässäkkää ja niin monta rautaa tulessa, että unohtui ottaa Säde-vauvalle oma peitto mukaan. Isän vihreä villakankainen puvuntakki toimitti hienosti 24 tuntia peiton virkaa.
VI
Risteilyllä numero kuusi 18.-19.4. 2002 toimin kuuluttajana. Ohjelmaa oli taas runsaasti ja matkalaiset tyytyväisiä. Tapasin illansuussa Humakin koulutusjohtaja Sirpa Teräväisen ja keskustelut Humakin viestinnän opetuksesta ja sen tulevaisuudesta olivat mieleenpainuvat. OKM:n nuorisotyön tunnustuspalkinnon, historian ensimmäisen, nappasi ansaitusti kulttuurisihteeri Sinikka Haapanen Helsingin Nuorisoasiainkeskuksesta. Sinikka on kotoisin Petäjävedeltä ja sain tehdä aiheesta pari lehtijuttua keskisuomalaisiin medioihin.
VII
Humakin viestinnän opettajana vastasin Humakin ständistä ja ohjelmasta 22.-23.4.2004 risteilyllä. Toisena risteilyaamuna ennen kukonlaulua valmistelimme Riviera-kannella 9 Humakin seminaaria, jossa sisältönä oli työelämän ja korkeakoulun yhteistyö ja henkilöstön pedagoginen vaihto. Kannuste-hankkeen ensiaskelista luennoi muun muassa kehittäjä Katariina Soanjärvi. Saku-poika, 10 vuotta, oli risteilyn avajaisseminaarissa Helsingin yliopiston juhlasalissa mukana. Auttoi muun muassa Nuorisotyö-lehden toimitussihteeri Kirsi Alasaarta käsiohjelmien jakamisessa. Avajaisten jälkeen poika lähti isänsä kanssa Itäkeskukseen ostamaan maastopyörää, jollaista maalla ei ollut saatavilla.
VIII
Jyväskylän kaupungin ja maalaiskunnan nuorisotoimi Antti Kolun johdolla ja yhdessä paikallisten toimijoiden kanssa on ainakin vuodesta 2002 järjestänyt yhteiskuljetuksen Nuorisotyöpäiville ja A-risteilyille. Niinpä 16.-17.3.2006 Kannuste-hankkeen vt. kehittäjänä sain olla bussiemäntänä ja heittää seminaaritäkyjä keskisuomalaisille nuorisotyön ammattilaisille. Yhteinen missiomme oli lobata Jyväskylän Paviljongissa järjestettäviä kevään 2007 Nuorisotyöpäiviä. Kotimatkalla innostuimme nuorisotiedottaja Tuija Ijäksen kanssa visioimaan toimialamme viestintää ja medianäkyvyyttä.
IX
Kevään 2008 risteilyllä (12.-13.3.) sain hiukan oppia mitä kannattaa tallentaa, laittaa historian kätköihin ja miten. Vaikka Nuoperi piti omaa työpajaa, muistan tämän risteilyn erityisesti New York, New York -siskoistani Sanni Halla-ahosta ja Johanna Tuliaisesta. SAK:n Sanni oli saanut firmansa piikkiin pikkusen ison ja hienon hytin ja me tytöt teimme nuorisotyön historiaa juttelemalla kuin sinkut elämän elokuvassa.
X
Keskiviikkona 17.3.2010 kello 18.15 soi kännykkäni. Olin juuri päättänyt Leppäveden Lepän E-tyttöjen lentopallotreenit. Soittaja Johanna Tuliainen ihmettelee, että onko huhu totta, sä et oo täällä laivalla mukana. Totta kuin kirkonrotta. Järjestyksessään kymmenes A-risteily, 17.-18.3.2010, jäi minulta väliin. Humakista oli niin paljon lähtijöitä, että vuoro oli jo toisten. Minä sain tehdä ruohonjuuritason nuorisotyötä ja valmentaa tyttöjä. Niistä junnuista kaksi valmentaa jo nuorempiaan, yksi toimii Laukaan nuorisovaltuustossa ja yksi pelaa naisten maajoukkueessa. Laatuporukkaa.
XI
Savoy-teatterin avajaisissa toimittaja Baba Lybeck taivuttaa Allianssi-sanan jotenkin hassusti. Naurattaa. Kyseessä on Allianssin järjestöhistorian 20-vuotisjuhlaristeily ja ajankohta 17.-18.4.2012. Sisäilma-altistuneena järjestelen risteilyn jälkeisen päivän korvaavaa opetustilaa. Äänekosken kaupungin nuorisojohtaja Mika Inkeroinen toimii pelastavana enkelinä. Torstaipäivän opetus tapahtuu Suolahden nuorisotilassa, nuorisotyöntekijä Merja Arffmanin vahvojen siipien suojissa.
XII
Kevään 2014 risteilyllä jo uudistettiin kiireellä nuorisolakia ja puhuttiin uutta asiaa myös digitaalisesta nuorisotyöstä. Muun muassa Humakin digiguru Päivi Timonen kertoi 15.-16.4.2014, että Massive Open Online Courset eli MOOCit tekee tuloaan myös nuorisoalalle. Selkeäpränttinen oli avajaiseminaarissa puhunut Aalto-yliopiston professori Sixten Korkman, joka peräänkuulutti insinöörimäiseen yhteiskuntaamme lisää kulttuuripääomaa ja yhteisöllisyyttä. Samaan aikaan Saku-poika ilmoitti, että haluaa opiskella insinööriksi.
XIII
Nuoriso- ja järjestötyön konkari Seija Majanen, tuo kävelevä historiapankki, otti puheeksi, että kun vielä muistetaan, niin kerrotaan ja kirjoitetaan. Nuoperin Minna nappasi hihasta kiinni ja risteilyn 13.-14.4.2016 saldona tallennetaan yhtä nuorisotyön merkkipaalua, Allianssi-risteilyä. Avajaisissa sain istua rinnan Jyväskylän kaupungin Huhtasuon alueen nuorisotyöntekijöiden, Marjatta Saikkosen, Marianne Kallion ja Kati Koskisen kanssa. Mieleen tulee yhteisöpedagogi (AMK) Ville Irtamon sanat: “Kun useasti tehdään yksin tai kaksin töitä, on hienoa nähdä, että meitä oikeasti on näin paljon”.
Satunnaisia muistoja syvistä muistin syövereistä ammensi Maarit Honkonen-Seppälä.
Kirjoittaja työskenteli SAKKI ry:n edunvalvonta- ja tiedotussihteerinä vuosina 1990-1996. SAKKIn edustajana hän toimi myös Kansalaiskasvatuksen Keskuksen KaKen sekä myöhemmin Allianssin hallituksessa. Vuodet 1996-2002 kirjoittaja oli Allianssin viestintäpäällikkö. Vuodesta 2002 alkaen hän on ollut Humakin Jyväskylän alueyksikön lehtori.

Valokuvia
Työskentelen Oulun tunnelmallisen Ainolanpuiston syleilyssä sijaitsevan Pohjois-Pohjanmaan museon valokuva-arkistossa, museoharjoittelijan titteliä kantaen. Toimenkuvaani kuuluu Oulun kaupungin nuorisotoimen vanhojen valokuvien tallentaminen sähköiseen tietokantaan sekä blogin kirjoittaminen. Valokuva-albumit ovat saapuneet museolle lahjoituksena ja niitä onkin kertynyt varsin vinot pinot, joten työsarkaa riittää. Kuvia on arkistoitu tietokantaan tammikuusta 2015 lähtien. Ennen minua samoissa työtehtävissä pakersivat kunniakkaasti Tuomo Vall sekä Sami Martikainen.
Valokuvia löytyy runsain mitoin eri vuosikymmeniltä, vanhimmat luetteloidut otokset ovat olleet 1950-luvulta. Kuvien aihepiiri on vaihdellut riemunkirjavasti raittiusaiheisista leireistä nuorisolautakunnan 50-vuotisjuhliin. Vuosien saatossa valokuvia on napsittu mm. lasten ja nuorten työpajoilta, nuorisotaloilta, erinäisiltä matkoilta ja retkiltä, kädentaitokursseilta, iltapäiväkerhoista, harrastuskilpailuista, kansainvälisistä tapaamisista ja kaikenmoisesta nuorten vapaa-ajan toiminnasta. Kuvia selailemalla on ollut sangen kiehtovaa bongata vuosikymmenten aikana tapahtuneita muutoksia niin hius- ja vaatetyyleissä, suosituissa peleissä ja leikeissä, muissa muoti-ilmiöissä kuin maailman menossa ylipäänsä. Pääpaino kuvissa on kuitenkin pysynyt samana, vuosikymmenestä riippumatta nuorilta on löytynyt valtavasti intoa osallistua heille järjestettyihin aktiviteetteihin.
Toinen osa työtäni on Vanhat kuvat -blogin päivitys, mikä on tarjonnut mukavaa vaihtelua tallennussavotalle. Valokuva-arkiston uumenista blogin puolelle on nostettu mielenkiintoisiksi koettuja kuvia, joiden tueksi on liitetty aihetta valaisevaa taustatietoa. Blogikirjoitusten aiheiksi on nostettu jokin kuvia yhdistävä teema, muutoksen havaitseminen tai ajankohtainen aihe. Blogin avulla vanhat arkistokuvat on herätetty uudelleen eloon, ja kirjavasta kuvalahjoitusten sadosta on päässyt nauttimaan hieman laajempikin yleisö.
Vaikka pestini on vain lyhytaikainen, on se osoittautunut jo nyt varsin mieleenpainuvaksi kokemukseksi. Olen päässyt syventymään mitä erinäisimpien aiheiden historiaan, oppinut kiinnostavia faktoja kotikaupungistani ja kartuttanut yleissivistystäni. On ollut hauskaa leikkiä salapoliisia ja selvitellä valokuvien taustoja, jatkuvasti uutta oivaltaen. Palkitsevinta on ollut kuulla kuvassa esiintyvien henkilöiden nykypäivän mietteitä kuvan ikuistamishetkestä. Ennen kaikkea työni on saanut minut arvostamaan nuorisotyötä yhä enemmän sekä huomaamaan kuinka monipuolista nuorisotyötä Oulussa on tehty jo vuosikymmeniä.
Jonna Pulkkinen, Oulu
Yllä olevassa kuvassa Oulun Kaukovainion nuokkarilaiset Hailuodon retkellä vuonna 1983. Kuvan takana nimet Päivi, Aija, Virpi, Sari, Hemma, Virve, Maarit H., Artsi, Eppu, Matti, Outi, Aapeli sekä Ulla.

Kerttu Varjon päiväkirjasta 17.3.1945.
Luotijuna
Muistan hyvin erään kansainvälisen leirin, tai paremminkin matkan sinne, vuodelta 1997, kohteena Müllheim Saksassa. Müllheim oli Kuusankosken ystävyyskaupunki. Kaupunki kutsui kansainvälisille leireille kaikkien ystävyyskuntiensa nuoria mukaan. Kuusankoskeltakin päätettiin osallistua, ja lupauduin matkalle ohjaajaksi. Viiden 15-17-vuotiaan pojan ryhmä saatiin kokoon, vaikka vaihtoja kokoonpanossa riitti viime tinkaan asti, viides poika tuli lopulta Kouvolasta.
On ihan käsittämätöntä, miten rohkea sitä on, kun ei tiiä mitä tulee! Ensin matkustimme junalla Helsinkiin, sieltä laivalla Tallinnaan ja Tallinnasta junalla Frankfurtiin, jossa vaihdoimme junaa Düsseldorfiin. Düsseldorfista Müllheimin leirin ohjaaja hakisi porukkamme.
Jo Tallinnaan mennessä yhdeltä ryhmämme pojalta katosivat silmälasit. Onneksi pärjäsi ilman. Tallinnasta lähtevä juna oli aivan täynnä ja ilma kuuma. Meidän piti seistä koko matka. Pojilla oli puvut mukana pukupusseissa, koska perillä odotti pormestarin vastaanotto. Juna oli myös myöhässä, joten emme ehtineet Frankfurtissa seuraavaan junaan. Saimme kuitenkin uudet junaliput tiskiltä ja jatkoimme matkaa kohti määränpäätä. Uusi juna oli upea luotijuna, joka oli aivan tyhjä. Vastaanottajamme suu loksahti auki, kun hän näki mistä junasta pimeällä asemalla nousimme. “Ette varmaan tulleet tuolla junalla, se maksaa NIIN paljon!” “Juu, tultiin, tähän meillä oli liput”, vakuutimme. Ei ollut, mutta kukaan ei tullut tarkistamaan lippuja, ja Düsseldorfin asema oli ensimmäinen, jolla juna pysähtyi.
Paluumatka sujui paljon sujuvammin, koska lensimme Suomeen. Näin jälkeenpäin olen miettinyt, miten yleensäkään pysyimme hengissä koko matkan! Leiri oli kuitenkin elämys, koska se oli niin hyvin järjestetty aina majoitusta myöten. Muistona tästä matkasta saan edelleen silmälasit kadottaneelta pojalta joulukortin tai -viestin joka jouluksi.
Leila Iholin, Kouvola

Pidennetään työaikaa kuudella minuutilla päivässä
Helsinki, sunnuntai 2016 klo 23.52
Makaan sängyssä lukemassa Kalle Kniivilän kirjaa Neuvostomaan lapset – Baltian venäläiset. Kirjaa voi muuten suositella, on mielenkiintoinen kuvaus Viron, Latvian ja Liettuan kielipolitiikasta. Puhelimesta tuleva värinä paljastaa sähköpostin saapumista. Laitan kirjan sivuun ja poimin puhelimen käteen, tähän aikaan viikosta ja päivästä uskallan lyödä vetoa lähettäjästä, mutta aiheen suhteen voisi turvallisesti kehittää Veikkaukselle uuden tuottavan rahapelimuodon, ei ole vielä osunut nappiin. Tämä on tietysti näkökulmasta kiinni, riittävän leveästi määriteltynä asia on nuorisopolitiikkaa, se kun on niin laaja käsite, että sen alle mahtuu vaikka mitä. Mutta parasta tarkistaa, kuka ja mitä?
Näppäilen viestin esiin, kyllä vaan, erityisavustaja Matias Marttinen siellä joko lopettaa työviikkonsa myöhään tai aloittaa sen varhain. Kovasti ovat sympatiat erityisavustajan puolella, ministeri Sanni Grahn-Laasonen vastaa yksin koko opetus- ja kulttuuriministeriöstä, apunaan kaksi erityisavustajaa. Ottamatta kantaa siihen, onko yksi vai kaksi ministeriä parempi ratkaisu, niin eritysavustajien määrän roima vähentäminen on kuitenkin näin virkamiehen näkökulmasta ollut vähemmän harkittu ratkaisu. Erityisavustajien työkuorma ei tunnu olevan inhimillinen, ja osittain se paine sitten vaikuttaa myös muihin henkilöihin ja toimintoihin.
Mutta mistä tarkalleen nyt voisi olla kysymys? Ministerin erityisavustaja kysyy nuorisolain uudistamisen prosessista. Kertoo, että on myös saanut eduskunnasta ohjausta lain valmisteluun. Tuo prosessikohta näyttää helpolta, mutta sitten onkin aika paljon toiveita. Kysymys kuuluu, olisiko mahdollista katsoa asap joitakin muotoiluja? Nuo muotoilut olisi kyllä hyvä keskustella ja pohtia yhdessä lainvalmistelun ydintiimin kanssa, Jaana Walldén on kuitenkin vapaalla maanantain ja tiistain ja Juha Post on pidemmällä lomalla.
Luen viestin toisen kerran. Mitenköhän nopeasti on ymmärrettävä asap tähän aikaan? Keskellä työviikkoa se voisi normaalin tulkinnan mukaan ehkä tarkoittaa noin puolesta tunnista kahteen tuntia aikaa vastata. Koska en ole tietoinen siitä, että joku jossain juuri nyt neuvottelisi mistään, tulkitsen asap tarkoittavan maanantaina aamupäivän aikana. Koska Jaana on vapaalla, eikä välttämättä lue sähköpostiaan heti aamulla, nousen ylös, etsin paperilapun ja kynän ja kirjoitan muistilapun itselleni: Laita tekstari Jaanalle. Hänen kanssa voidaan puhelimitse keskustella, Juhaa en nyt ajatellut häiritä, pohditaan Jaanan kanssa, jos tarvitsemme juristilta apua.
Kömmin takaisin sänkyyn, kello on 23.58. Mikäli kilpailukykysopimus hyväksytään ja työaikaa pidennetään kuusi minuuttia päivässä, niin tuossa voisi henkisesti laskea, että maanantain pidennys tuli hoidettua. Tosin tätä nyt ei leimata tai raportoida Kieku-järjestelmään, eikä seurantakoodiakaan tälle tule. Päätän olla pohtimatta työaikaa, lakia tai mitään muuta. Asetan puhelimen herätyskellon pienen pohdinnan jälkeen aikaan 6.45, silloin ehdin hyvin ministeriöön aamuksi kello 8.00.
Georg Henrik Wrede, johtaja, opetus- ja kulttuuriministeriö
Wrede oli mukana asiantuntijaryhmässä, joka valmisteli uutta nuorisolakia.
Kuva Facebookin kiertokirjeestä.
Jyväskylän maalaiskunnan ensimmäinen nuorisotyöntekijä
Valmistuin toukokuussa 1968 Tampereen yliopistosta nuorisososionomiksi. Menin naimisiin ja työskentelin vuoden verran sijaisena Lappeenrannan kaupungin eri virastoissa. Kun mieheni valmistui keväällä 1969, sovimme, että kumpikin alkaa hakea oman alansa työpaikkoja. Siihen aikaanhan julkiselle puolelle perustettiin runsaasti uusia virkoja ja toimia. Tarvittiin käsiä ja aivoja kuntien hyvinvointitehtäviin. Laitoin hakemuksen Jyväskylän maalaiskuntaan, jossa oli avoinna raittius- ja nuoriso-ohjaajan virka. Minulla ei ollut hajuakaan mistään Jyväskylän maalaiskunnasta, mutta sen tiesin, ettei siellä aikaisemmin ollut päätoimista nuorisotyöntekijää, kuten Lappeenrannassa. Kyseessä oli Jyväskylän maalaiskunnan ensimmäinen nuoriso- ja raittiustyöntekijän virka. Siihen mennessä kaikki asiat näillä toimialoilla oli hoidettu luottamushenkilövoimin.
Kävi niin onnekkaasti, että Jyväskylän mlk:n valtuusto valitsikin minut. Hakijoiden joukossa oli Tampereen yliopiston kaksi kurssikaveriani, jotka sitten myöhemmin saivat kunnalliset virat lähikunnista. Ennen valintaa minua haastateltiin vain puhelimessa ja jälkeenpäin sain tietää, että minut valittiin siksi, että olin ollut puhelimessa niin iloinen ja nauravainen. Mutta oli minulla hyvät paperitkin ja lisäksi monipuolista kunnallista työkokemusta. Ennen yliopisto-opintoja olin työskennellyt Helsingin kaupungilla, ennen valmistumistani jo Lappeenrannan vapaa-aikavirastossa ja valmistuttuani Lappeenrannan sosiaalivirastossa nuorisohuoltajan sijaisena sekä rahatoimistossa. Helsingin kaupungin rahatoimistoon pääsin suhteilla, ja sen jälkeen tie alkoi avautua omin avuin. Vähän se huvitti, kun ei tarvinnut käydä edes näyttäytymässä uudessa työpaikassa, soveltuvuustesteistä puhumattakaan. Oli minusta kyllä kyselty selkäni takana.
Kun sitten aloitin työt Jyväskylän maalaiskunnassa 1.8.1969, kysyin kunnanjohtaja Jaakko Lovénilta missä toimistoni on. Hän sanoi, että kunnanhallituksen kokoushuoneessa voit aloittaa. Minulle annettiin kaksi mappia; toisessa oli raittiuslautakunnan vanhat pöytäkirjat ja toisessa vapaaehtoisen nuorisotyölautakunnan. Niiden kanssa istahdin kunnanhallituksen kokoushuoneeseen. Sieltä katselin Taulumäen kirkkoa ja “Nykäsen Matin korkeakoulua” ja mietin että minne olen oikein tullut, kun kunnanvirasto sijaitsee Jyväskylän kaupungissa ja työmaani on ihan muualla. Sitten keksin, että menenpäs kaavoitustoimistoon hakemaan kartan kunnasta, jossa minun pitäisi tehdä nuoriso- ja raittiustyötä. Ei minua kukaan perehdyttänyt. Itse rupesin ovia aukomaan ja perehtymään tämän kunnan viranhaltijoihin ja nuorisotyötä tekeviin järjestöihin ja tietysti luottamusmiehiin. Nopeasti tajusin, ettei tässä työssä pärjää ilman autoa. Mies osti auton ja kuntakartta alkoi avautua työkentäkseni. Tuolloin jokainen uusi viranhaltija sai raivata työkenttänsä ihan omin avuin ja aivoin. Siitä se alkoi, kun vielä sain ihka uuden kirjoituskoneen esityslistojen ja pöytäkirjojen kirjoittamista varten. Rahaa talousarviossa oli vain palkkani verran.
Sirpa Teräväinen, Jyväskylä

Oivallus ja merkitys
Kesällä 1963 suoritin Yhteiskunnallisen Korkeakoulun (YKK) nuorisotyöntutkinnon kesäharjoittelun napapiirillä Ylitornion kunnassa, haluamassani pohjoisimmassa harjoittelukunnassa. Ylitornion seurakunnan kesätyöntekijänä oli tuolloin paikkakuntalainen, teologian opiskelija Paavo Erkheikki. Tutustuin Paavoon ja sovimme, että pidämme kesän aikana eri kylissä yhteisiä iltanuotiotilaisuuksia kaiken ikäisille. Illan ohjelmassa minä kerron hiukan viinan kauhistuksesta, nuorisosta, ja tilanteen mukaan heitän pari Kekan (Kerttu Varjo) leikkiä höysteeksi. Paavo valitsee virret ja pitää iltahartauden. Minun kuplavolkkariini varataan riittävästi nuorisotyölautakunnan kustantamaa lenkkimakkaraa yleisön houkuttamiseksi sekä laulumonisteita ja pientä rekvisiittaa. Korostin Paavolle, että tilaisuuksien tulee olla hyvin ja täsmällisesti järjestettyjä. Joudunhan minä kerran kuussa raportoimaan toiminnastani Kekalle Tampereelle. Sanoin Paavolle, että tilaisuudet aloitetaan ilmoitettuna aikana tasan kello 19.00, johon Paavo leppoisaan tyyliinsä vastasi, että tokkohan vain. Totesin tomerasti: “Sitten minä ilmoitan, että tilaisuus alkaa myöhässä kello 19.10.” Paavo hymyili verkkaisesti ja totesi: “Kuulepa Pertti, suattaapi olla niin, että ei ole ketään kelle siä ilmotat.” Näin etelän innokas harjoittelijapoika sai arvokkaan opetuksen suhtautumisesta “jokhan met lähemmä” -kulttuuriin.
Yhden iltanuotiotilaisuuden jälkeen paikallinen maallikkosaarnaaja kutsui meidät Paavon kanssa kotiinsa keskustelemaan uskon asioista. Minä en osannut paljonkaan keskusteluun osallistua, mutta kuuntelin ja ihmettelin puheen kiivasta sävyä. Isäntämme tuomitsi lestadiolaisten toisen suunnan edustajat kuumimpaan pätsiin. Oulun hiippakunnan silloisesta piispa Tapanisesta hän värikkäästi totesi, että piispa on kuin “jätkän räkä puuaidalla” eikä hän osaa päättää kumman lestadiolaissuunnan puolella hän on.
Aamuyöllä auringon noustessa Aavasaksan takaa ajelimme Paavon kanssa kohti maalikylää. Keskustelimme minulle paljon kysymyksiä ja ihmetystä aiheuttaneesta yövierailusta. Rohkenin kysyä ystävältäni, miksi isäntämme oli niin tuomitseva ja ehdoton uskon asioissa. Paavon vastaus oli lyhyt ja napakka: “Oikea uskovainen on kiivas uskonsa puolesta.” Sinä kauniina valoisana Lapin yönä minun lapsenuskoni rapisi vahvasti.
Pertti Mäkelä, Orimattila
Nurso vuosimallia 1964
Kuvassa naantalilaisinuoria Lapin Luirolla soutelemassa vuonna 1964. (RF2009:12/Nuoperi)
Ymmärrystä
Tein vuonna 2014 verkossa töitä vaikeassa elämäntilanteessa olevien ja väkivaltaa kohdanneiden nuorten kanssa. Muistan erään nuoren, joka oli sekavassa mielentilassa ja päihteiden vaikutuksen alaisena päätynyt paikkaan, jossa hänet oli hakattu pahasti. Hän kertoi tilanteestaan keskustelufoorumilla ja vastasin siihen parhaimpani mukaan lempeästi ja ymmärtäväisesti. Nuori vastasi minulle: “Arvostan, että välität ja vaivauduit kommentoimaan. Ei kovin moni välitä, ymmärrä YHTÄÄN.” Hän jatkoi kertomalla, mitä oivalluksia tilanne oli jälkeenpäin aiheuttanut ja miten hän oli jo pienin askelin lähtenyt parantamaan omaa elämäänsä.
Verkossa ja livenä monet haavoittuvassa asemassa olevat nuoret näkevät ja kokevat paljon vihapuhetta, syyllistämistä ja haukkumista, eivätkä he kaipaa sitä yhtään enempää. Koen, että verkkotyössä yhdenvertainen ja ymmärtävä suhtautuminen nuoren traumaattisiin elämänkokemuksiin sekä lyhyet ja lempeän arvostavat kommentit voivat kaikessa yksinkertaisuudessaan auttaa nuorta eteenpäin.
Nina Vaaranen-Valkonen, asiantuntija, Pelastakaa Lapset ry

Eri tapa selittää
Kävin kesällä 2015 vanhassa kesätyöpaikassani Rajalan leirikeskuksessa Kurussa. Ruokailin yhdessä menossa olevan rippikoulun kanssa. Aterian lopuksi leirin pappi esitteli minut ryhmälle ja pyysi minua kertomaan jonkun muiston kesäisäntäajoiltani 35 vuoden takaa.
Kerroin nuorille seuraavan tapauksen. Tehtäviini kesäisäntänä kuului mm. hakea apuemännät linja-autolta leirikeskukseen. Eräällä kerralla lähtö oli jo hieman myöhässä, joten oli pidettävä kiirettä. Toisaalta oli kivaa ajaa hiekkatiellä kovaa ja leikkiä vähän rallikuskia. Matkani eteni kiireestä huolimatta hyvin, kunnes yhdessä kapeassa mutkassa tuli pakettiauto vastaan. Vaikutti siltä, ettei kapeaan mutkaan mahtunut kahta autoa yhtä aikaa ja kolari oli väistämätön. Ihmetyksekseni kolaria ei sattunut, vaan onnistuimme sivuuttamaan toisemme. Kävipä hyvä tuuri, ajattelin.
Tilanteen mentyä ohi ja pulssin tasaannuttua jatkoin matkaani ja mietin, mitähän vastaan tulleen auton kuljettaja ajatteli. Alueella työskenteli metsureita ja pohdin auton kuuluneen jollekin heistä, joten ei ollut vaaraa kuulla vastaantulijan kommenttia ajamisestani ja joutua keskustelemaan asiasta hänen kanssaan. Tuo ajatus helpotti oloani. Loppumatka pysäkille ja sieltä takaisin sujui paljon rauhallisemmin.
Helpottunut oloni hävisi, kun saavuin takaisin leirikeskukseen. Leirikeskuksen pihassa seisoi se vastaan tullut auto. Oliko kuljettaja sittenkin tunnistanut minut, sillä olihan autoni hieman erikoinen. Jännittyneenä ja varautuneena kuulemaan haukkumiset nousin autosta. Leirin johtajat kertoivat lähetystyöntekijän tulleen pitämään lähetystunteja rippikoululaisille. Työntekijä kysyi, olinko tullut häntä vastaan mutkassa. Minun oli pakko myöntää tapahtunut ja samalla varauduin kuulemaan valitukset ja huomautukset ajotyylistäni.
Lähetystyöntekijän sanat ja selitys tilanteesta yllättivät minut. Haukkumisten ja huomautusten sijasta lähetystyöntekijä totesi suojelusenkelien olleen paikalla ja pitäneen huolta meistä molemmista. Minulla ja lähetystyöntekijällä oli eri selitys tilanteesta selviämiseen. Olipa kyse hyvästä tuurista tai suojelusenkelien avusta, oli hyvä, ettei kolaria tapahtunut. Kerroin nuorille olleeni tuolloin vain helpottunut, kun saarnaa ei tullut. Myöhemmin elämäni matkalla olen monesti miettinyt tapahtumaa ja sitä ovatko hyvä tuuri ja suojelusenkelien apu eri asioita vai vain eri tapa selittää tapahtuneita asioita.
Kimmo Laasonen, vastaava nuorisotyönohjaaja, Uudenkaupungin seurakunta

Unohtumaton nuorisoseuramuistoni
Kotikylässäni Etelä-Pohjanmaan Haapaluomalla vietettiin vuonna 1948 nuorisoseuran 50-vuotisjuhlaa. Minäkin seuran nuorena jäsenenä sain olla mukana ja jopa kunniatehtävän seistä lippuvartiossa. Miten juhlallisena sen koinkaan: sinivalkoiset airutnauhat ja ensi kertaa päälläni oma Ilmajoen kansallispuku.
Siinä oli hyvä katsella juhlavieraiden saapumista, ja huomasin myös kutsuvieraiden ryhmän. Monet heistä olivat jo harmaapäisiä, iän ja työn kumaraan painamia, mutta mikä jälleennäkemisen ilo! Miten pitkiä kädenpuristuksia, ilon ja liikutuksen kyyneliä, naurua… Muistatko, muistatko… Se oli hyvin liikuttavaa.
Sillä hetkellä nuori nuorisoseuralainen ymmärsi, ettei kaikkein tärkeintä sittenkään liene se, että oppii kansantanhuja ja esiintymistä vaan se, että saa sitä kaikkea tehdä yhdessä toisten kanssa. Se yhdessä tekemisen ilo.
Olen ollut vuosikymmeniä mukana nuorisoseuratyössä, saanut monia ihania ystäviä ja kokenut hienoja elämyksiä. Kuitenkin tämä kokemus pienessä kotikylässäni on säilynyt kirkkaimpana mielessä vuosikymmenten yli. Ehkä juuri siksi, että koin sen kauas jääneessä nuoruuteni nuorisoseurassa.
Liisa Hautamäki, Oulu
Tanhukuva Turun nuorisoviikolta “Muistojen Turku – Toiveiden Nuoriso” 1958. (RF030205/Nuoperi)
Ei mikään vientituote
Nuorisotyö on alana erittäin mielenkiintoinen, mutta on myös vaikeaa löytää omaa paikkaansa siinä, saati sitten sellaista paikkaa, jossa voisi edetä urallaan. Nuorisotyö on vuorovaikutusta ja kasvatusta. Se on kulttuurinen kokonaisuus ja sitä voi tehdä vain tässä ajassa ja paikassa. Sitä ei voi viedä Kiinaan. Toisessa maassa se on jotain muuta. Tämä on nuorisotyön hienous. Ainutkertaisuus. Kasvatus- ja koulutuspuolella pitää tehdä yhteistyötä, kakusta riittää kaikille.
Siru Kovala, Jyväskylä, 2015 (TYKL/AUD/1083)

Ensimmäinen Nuorison taidetapahtuma
Suomessa merkittävä kulttuurisen nuorisotyön synnyttämä ilmiö, Nuorison taidetapahtuma, on 1900-luvun alun henkisten kilpailujen ja myöhemmin järjestettyjen kulttuurikilpailujen jälkeläinen. Nuorison taidetapahtumaan on osallistunut vuosikymmenien aikana lukuisa joukko niin musiikin, teatterin, tanssin, elokuvan ja sirkuksen harrastajia kuin myös kirjoittajia, digi- ja kuvataiteen harrastajia. Nuorison taidetapahtuma on toiminut uralla etenemisen kannustimena monille nykypäivän julkisuudestakin tutuiksi tulleille ammattilaisille. Heitä ovat esimerkiksi oopperalaulajat Karita Mattila ja Jorma Falck, kapellimestari Esa-Pekka Salonen, muusikot Pekka ja Ilkka Kuusisto, voimistelija ja aerobic-urheilija Tuuli Matinsalo sekä tanssija-koreografi Marco Bjurström. Vuonna 2000 tapahtuman nimi muuttui Nuoreksi Kulttuuriksi.
Pekka Gronow haki vuonna 1969 vuoden pestiä Turussa syksyllä 1970 järjestettävän ensimmäisen Nuorison taidetapahtuman toiminnanjohtajaksi ja tuli valituksi. Tapahtumasta erityisesti hänen mieleensä tulee sarjakuvanäyttely ja -kilpailu, luultavasti ensimmäinen laatuaan Suomessa. Kilpailusta tiedotettiin pienellä lehtisellä, jonka suunnitteli Timo Aariala. Näyttelyssä olivat jättiläissuurennoksina esillä niin sarjakuvan klassikot kuin uuden amerikkalaisen underground-sarjakuvan työt – Robert Crumb, Gilbert Shelton, Jay Lynch, Victor Moscoso. Kilpailuun tuli kunnioitettava määrä töitä, voittajaksi selvisi Gronow´n muistin mukaan Erkki Pirtola. Kalervo Palsakin taisi olla mukana. Voittajatöistä julkaistiin oma sarjakuvalehti. Musiikin puolella uusia tuulia esitteli blues-seminaari. Ulkomaisena vieraana oli Johnny Littlejohn Chicagosta ja seminaarissa esiintyi nuoria suomalaisia kykyjä. Ohjelmassa oli myös jazzia, teatteria, kuvataidetta sekä puhetaidon seminaari, jossa luennoi alan silloinen Suomen mestari Veikko Vennamo.
Teoksesta Reetta Pihlajavirta: Pyörivään pyörään ei musta korppi pesäänsä tee! Nuorison taidetapahtuma ja Nuori Kulttuuri 1970-2010. Toim. Heikkinen, Nuoperi, 2011.

Elefantti
Lappeenrannassa pidettiin nuorisokonferenssi, varmaankin vuonna 1974. Lähdimme sinne Vihdistä henkilöauto täynnä osallistujia. Itselläni oli koko matkan jotenkin surullinen olo. Kenties jokin kotiasia painoi enkä ollut ollenkaan juttutuulella. Konferenssin väliajalla näin Vihdin Vuorelan koulukodissa silloin työskennelleen Teijo Mujon. En häntä kovin hyvin tuntenut, vaikka samalla paikkakunnalla vaikutettiin. Hän kuitenkin houkutteli minut pois luennoilta ja menimme syömään ja parantamaan maailmaa. Pari tuntia siinä keskustelimme ja oma olonikin parani.
Alkoi joulun aika. Eräänä aamuna olin lähdössä töihin. Kävin katsomassa postilaatikon ennen lähtöäni. Olin saanut kirjeen, jonka tietysti avasin heti. Ensin tuli vastaan kortti, jossa luki suurin piirtein näin: “Kun vastaasi tulee elefantti, niin muista silloin erityisesti meidän ystävyyttämme.” Kortti oli Teijolta. Kopistelin kirjettä ja sisältä löytyi pieni puinen elefantti.
Kun sana levisi, että pidän norsuista, alkoi niitä löytyä kotiimme mitä erilaisimpia reittejä. Yhtenä vuonna tuli 103, toisena 125. Nyt niitä on jo yli 1 300. Ystävyyden symboleja.
Päivi Veikkolainen, Vihti

Sosionomiksi
Tulin nuorisotyön kohteeksi vuonna 1959, 15-vuotiaana, Käpylän seurakunnan nuorisohuoneiston kautta. Kuuluin Kakkosen jengiin siitä lähtien. Jengin nimi tuli nuorisohuoneiston osoitteesta, joka oli Pohjolankatu 2. Tyttötyöntekijä innosti ryhtymään kerhonohjaajaksi ja lähetti minut kirjailija Sulo Karpion pitämille kerhonohjaajien kursseille. Sen jälkeen seurakunta lähetti osallistumaan Helsingin kaupungin nuoriso-ohjaajakoulutukseen kahtena iltana viikossa, talvella 1962-1963. Kouluttajana toimi Yhteiskunnallisen korkeakoulun (YKK) lehtori Kerttu “Keka” Varjo. Koulutus perustui ryhmätöihin, luentoihin ja ohjausharjoituksiin.
Vuonna 1963 ei 18-vuotiaana päässyt edes pyrkimään Yhteiskunnalliseen korkeakouluun, jos ei ollut ylioppilas. Keka neuvoi minua opiskelemaan kieliä vuoden ajan, koska monien ei-ylioppilaiden valmistuminen tyssäsi siihen aikaan puutteelliseen kielitaitoon. Opetusjaostossa kun piti suorittaa ensimmäisen vuoden aikana lukion oppimäärä historiasta, psykologiasta ja kielistä. Sain stipendin Pohjola-Nordenilta ja lähdin talveksi 1963-1964 Ruotsiin Nordiska Folkhögskolanin Special-kurssille Göteborgiin. Sen sisältöä voi verrata kulttuuriohjaajien koulutukseen, mutta pohjoismaisella sisällöllä. Palasin Suomeen ja pääsin YKK:n koulutukseen syksyllä 1964. Valmistuin nuorisotyön sosionomiksi syyskuussa 1967.
Ata Hautamäki, Helsinki, 2015
Kuvassa nursojen pikkujoulujuhlat Yhteiskunnallisessa korkeakoulussa vuonna 1956. Kyykkysillään edessä, pikkulapsi sylissään, kujeilee nuorisotyön menetelmäopin lehtori Kerttu Varjo. (RF04113/Nuoperi)

Oikeita rasavillejä
Mutta ylioppilaana se sitten varsinaisesti alkoi. Ensin NMKY:ssä ja sitten YKY:ssä. Sattui niin, että jouduin asumaan samassa portaassa maisteri Yrjö Karilaan kanssa. Hän oli niihin aikoihin Helsingin NMKY:n pääyhdistyksen poikaosaston johdossa ja kaipasi kipeästi apulaisia työhön. Eräänä iltana hän tuli luokseni ja sai kuin saikin minut suostutelluksi rupeamaan poikakerhon johtajaksi.
Mutta millaisen kerhon! Oikeita rasavillejä pääkaupunkilaispoikia, joita hädin tuskin sain kurissa pidetyksi, saatikka sitten hiljentymään Raamatun ääreen. Monien epäonnistuneiden ja masentavien kokemusten jälkeen työ kuitenkin alkoi luistaa, jopa tuntui suorastaan mielenkiintoiseltakin. Ja niin jatkoin muistaakseni koko ylioppilasajan näiden poikien kanssa, joista erityisesti jäi mieleen kerhomme sihteeri, tuleva pastori Eino Alitalo.
Rovasti Heimer Virkkunen
Teoksesta Tottelimme taivaallista näkyä. Tunnetut nuorisotyöntekijät kertovat. Kirkon Nuoriso, 1949.
Kuvassa Viipurin Toukolan setlementin poikia urheilemassa vv. 1924 – 1939, jolloin heitä ohjasi Ilmari Rinne. (RF05462/Nuoperi)

Berliinissä elokuussa 1939
Sunnuntaina elokuun 13. päivänä 1939, Berliini
Iltapäivällä olimme Mommsen-Stadionilla urheilujuhlassa, nimittäin järjestäytyneen nuorison urheilujuhlassa. Valtava määrä ruskeapukuisia poikia ja valkopuseroisia tyttöjä, pitkä rivi Hitler-Jugendin lippuja, Saksan hakaristilippuja, joissa on keskellä valkoinen leveä raita. Kauniin näköinen kuva. Me olimme parhailla paikoilla kutsuvieraitten katoksessa.
Hienosti järjestetty juhla. Ensin jonkun nuorisojohtajan tervehdyspuhe ja urheilijain lausuma vala: “Me tahdomme veljellisessä kamppailussa kilpailla nuorisojärjestöjen menestykseksi ja Saksanmaan kunniaksi.” Sitten voimistelut, juoksut, leikit, tanssit, kaikki ihanassa rytmissä ja tahdissa, seurasivat välittömästi toinen toistaan kilpailujen välillä. Kilpailut teki jännittäväksi se seikka, että Hanna (ryhmän saksalainen opas) istui minun vieressäni ja kilpailujen osanottajina oli myös tyttöjä ja poikia hänen Untergaustaan nro 61. Ja ne olivatkin melko eteviä tyttöjä ja poikia. Sadalla metrillä vaan hänen tyttönsä satutti jalkansa ja oli pakotettu keskeyttämään. Muuten varma voittaja.
Oli mielenkiintoista olla mukana tuossa nuorten urheilujuhlassa. Se oli jotakin aitosaksalaista, kolmannen valtakunnan saksalaista. Täytyy ihailla sitä tahtia ja ripeyttä, jota kaikessa nuorison yhteistoiminnassa on, mutta kuitenkin täytyy valittaa sitä itsetietoisuutta ja oman ylemmyyden tuntemista ja sitä epäkohteliaisuutta ja muiden väheksymistä, mikä myös selvästi näkyy nuorten käytöksestä. Luonteen kasvatusta puuttuu suuressa määrässä. Mutta eihän voi toteuttaa luonteen kasvatusta sellaisissa suurissa massoissa niin kuin meidän pienissä kerhoissamme ja vartioissamme. Ja sitä kaipaa.
Joka tapauksessa oli tämä urheilujuhlassa käynti arvokas tapaus, joka jäi mieleen. Eilisessä eräässä Berliinin lehdessä kerrotaan meidän käynnistämme urheilujuhlassa sekä selitetään meidän käyntimme Saksassa sikäläiseen nuorisotoimintaan tutustumiseksi.
Keskiviikkona elokuun 16. päivänä 1939, laivalla
Tämä on kotiintulopäivä. Tätä ei vaihtaisi mihinkään muuhun, vaikka meillä on ollut ihania päiviä matkallakin. Aamiainen oli jo kello seitsemän. Sen jälkeen oli aamuhartaus ja nyt on kansituoleissa istumista ja lepoa. Kaikki kaipaavat lepoa. Matka on ollut rasittava, kun on niin paljon kuljettu ja jalkoja rasitettu, valvottu iltoja ja öitä ja noustu varhain aamuisin ja nähty niin paljon ja kuultu paljon ja saatu lukemattomia uusia kokemuksia ja vaikutteita. Nyt niitä vaikutteita voi sulatella ja selvitellä itselleen samalla, kun koko ruumis ja varsinkin jalkaparat saavat lepoa.
Taivas on harmaa, mutta aurinko kuitenkin pääsee vaikuttamaan pilvien alta. Meri on tasainen, ei minkäänlaista nousua tunnu laivalla, vain hiljaista tärinää, kun laivan vauhti on kova. Olemme tuoneet kansituolimme, joissa myös yön nukuimme, yläkannelle, missä saa raitista ilmaa ja voi paremmin nauttia merestä ja suuresta rauhasta. Toiset nukkuvat ympärilläni, mutta minusta tuntuu, että nukkuminen nyt on syntiä, tuntuu, että minun leponi on paljon suurempaa ja täydellisempää, kun saan ajatella.
Minä ajattelen mitä matka on merkinnyt minulle. Minusta tuntuu, että se merkitsee minulle ennen kaikkea lähenemistä Saksaan ja saksalaiseen kulttuuriin ja saksankieleen. Se ensinnäkin merkitsee saksankielen taidon uudelleen elpymistä. Osasinhan minä aikoinaan puhua saksaa ehkä paremmin kuin kukaan opiskelutovereistani, mutta näiden kolmen vuoden kuluessa olen kieltä tarvinnut vain minimaalisen määrän. Nyt olen sitä joutunut käyttämään. Ja vaikka osaankin sitä paremmin kuin kukaan muu tämän retkikunnan jäsenistä, huomaan kuitenkin, kuinka kehnosti nyt sitä osaan. Ja minulle on tullut halu ja päätös ruveta treenaamaan saksankielen suullista taitoa ja sillä tavoin pitämään sitä yllä ja parantamaan sitä. Minulle on tietysti myös tuottanut matkalla tyydytystä se, että olen saanut näyttää pystyväni käyttämään kieltä ja että minua on siinä suhteessa matkan kestäessä hyvin paljon käytetty yhteiseksi hyväksi. Ja samalla tulee joskus mieleen haikeus siitä, että jätin alani. Mutta toisaalta tuntuu taas tämä nykyinen tehtävä niin suurelta, että se haikeus tuskin pääsee kuuluville. Joka tapauksessa minun rakkauteni saksankieleen on tullut siksi kuin se oli Eestissä oleskelun jälkeen.
Olen myös päässyt lähelle Saksaa ja iloitsen siitä. Tunnen nyt Saksan nuorisotyötä. Olen sitä ihaillut ja ihailen vieläkin, mutta en ollenkaan sokeasti. Näen ja tunnustan sen varjopuolet avoimesti. Tiedän, että se on suureksi osaksi massatyötä, ja että luonteenkasvatukselle pannaan vähän painoa. Ja valitan, että uskonnolla ei ole tilaa siellä. Mutta toisaalta, jos on paljon sellaisia johtajia kuin Hanna, joka esimerkiksi valittaa laulujen tyhjyyttä ja ihaili meidän kauniita laulujamme. Uskon, että sellaiset johtajat koettavat myös toteuttaa luonteenkasvatusta. Mutta se loistava etu on saksalaisella nuorisotyöllä, että sillä on valtavat joukot mukana. Ruumiin kulttuuri ja terve elämä ovat sen vahvoja puolia. Ja voihan se urheilu ja retkeily, ja täsmällinen kuri sellaisenaankin , olla luonteenkasvattaja. Onhan se jo kauan sitten meilläkin ymmärretty.
Ja nyt olen nähnyt Saksan ja sen nykyisen kulttuurin ja tiedän omasta kokemuksesta, mitä se on. Hitlerin ihailua on tavattomasti. Tuntuu olevan vähän vastustustakin, ainakin Itävallassa, mutta siitä ei kukaan uskalla puhua mitään. Hannasta esimerkiksi kuuli, miten todellista ihailu oli. Führer käy teatterissa ja urheilujuhlissa ja konserteissa ja oopperassa. Minä ihmettelen kuinka häneltä riittää aikaa kaikkeen. Sitä on Hannakin monta kertaa ihmetellyt, mutta hänenhän täytyy tietää kaikki ja hänellähän on niin erinomainen koneisto apunaan. Niin on.
Nälkää ei ole missään. Ei ole Saksassa resuisia ihmisiä eikä kerjäläisiä. Kaikilla on ruokaa ja kaikilla on työtä. Ja kaikkia kasvatetaan tekemään työtä. Jo 14-15-vuotiaat pojat ovat vuoden kestävällä leirillä, missä teoreettisen oppimisen ohella käytetään runsaasti aikaa talonpoikien työhön. Olisipa tarpeellista meilläkin!
Olen myös tutustunut Unkariin ja oppinut ymmärtämään meidän sukulaisiamme. Vaikka unkarilainen temperamentti tuntuukin minulle vieraalta, niin kuitenkin tuntuu unkarilaisten lapsenomainen välittömyys rakkaalta.
Olen oppinut senkin, että pitää varata itselleen enemmän rahaa, kun taas lähtee ulkomaanmatkalle. Olen myös saanut halun lähteä pian uudestaan ulkomaille, niin pian kuin se rahallisesti on mahdollista. Olen avartanut omia näköalojani ja osaan verrata kotimaassa kokemaani hiukan laajemmassa kulmassa muuhun. Ja olen oppinut ymmärtämään, mikä kotona on hyvää ja tullut siihen tulokseen, että kotona on niin paljon hyvää.
Laiva mennä jyskyttää, ja Suomi lähestyy. Viiden tunnin kuluttua ollaan Helsingin satamassa. Näistä viidestä tunnista on nyt nautittava, sillä ne ovat nyt kaikkein parhaat. Lokit lentelevät laivan yläpuolella, ihmiset lukevat tai keskustelevat tai veltostelevat kansituoleissaan, radiosta tulee päiväkonsertti ja aurinko paistaa jo taas.
Tällä laivalla on myös suomalainen partiopoikajoukko, joka menomatkallakin matkusti samalla junalla kuin me, ilman johtajaa ja aivan avuttomina. He ovat olleet leirillä Schleswig-Holsteinissa ja ovat erittäin tyytyväisiä. Tekee oikein hyvää nähdä oman maan kohteliaita ja hyvin kasvatettuja poikia, jotka myös ovat elämäänsä tyytyväisiä.
Kerttu Varjo, nuorisotyön menetelmien opettaja ja lehtori vuosina 1945-1974
Päiväkirjamerkintöjä 180 suomalaisen partiotytön matkalta Saksan kautta Unkariin Pax-Ting -maailmanleirille 22.7.-16.8.1939. Saksa hyökkäsi Puolaan vain kaksi viikkoa matkan jälkeen 1.9.1939. (Nuorisoperinteen keskusarkisto, 52.1.1.)

Siitä se ajatus sitten lähti!
Kesäkuussa 2002 lähti käyntiin jotain ihan uutta nuorisotyön saralla. Nuorisotyön perinteen tallentaminen aloitettiin kolmivuotisprojektina Turun maakuntamuseoon sijoitetun työntekijän voimin. Teinosen Markku matkusteli ja teki pohjatöitä: loi haastattelulistaa, keräsi tietoja tallennetuista aineistoista ja käynnisti näyttelyn rakentamisen.
Lokakuussa 2003 työntekijä vaihtui Nuoperin Minnaksi. Sen jälkeen ovatkin työntekijävaihdokset olleet nollassa. Onneksi vuonna 2007 mukaan saatiin Terhi, ettei ihan yksin tarvitse puurtaa. Kymmenvuotisjuhlissamme (2012) pidimme pienen puheen, jossa mietimme, mikä on ollut meille parasta Nuoperissa. Kiitos vain kaikille, erityisesti Nuorisotyön Senioreille, kun Nuoperin perustitte, on ollut ollut ilo olla itseään paremmassa seurassa jo 15 vuotta.
Nuoperin 10-vuotisjuhlatoimintakertomus on edelleen ladattavissa ja luettavissa sivuillamme pdf-tiedostona.
Nuoperin Minna ja Terhi

Viralliset ensiaskeleet
Suomen ensimmäinen kokopäiväinen kunnallinen nuoriso-ohjaaja Ilmari Rinne aloitti toimintansa Hausjärvellä vuonna 1946. (Rinne teki nuorisotyötä myös mm. Viipurissa, Kouvolassa, Turussa ja Ulvilassa setlementeissä, Sotilaspojissa, partiossa ja kunnallisessa nuorisotyössä). Jo ennen Rinteen nimittämistä oli monissa kunnissa tehty nuorisotyötä joko osa-aikaisesti tai esimerkiksi lastensuojelulautakunnan alaisuudessa. Ensimmäisen nuoriso-ohjaajan tehtäviin kuului järjestää ohjelmaa ja tapahtumia nuorille. Vanhemmat nuorisotyöntekijät muistelevat, että yleensä lapsien ja nuorten koolle kutsumiseksi riitti se, että ajoi pyörällä lentopallo tarakalla kylän raittia, jolloin nuoret seurasivat perässä urheilemaan.
(Minna Heikkinen: Kiertokirjeistä KOTISIVUIHIN, postikorteista PIKAVIESTIMIIN, 2010.)
Lentopallo muuten levisi Suomeen seurakuntatyön kautta. Rovasti Heimer Virkkunen opetti kesällä 1927 Puisto-Emmauksen pihassa Tampereella uutta lajia, volleypalloa, joka sai pian suomenkieliseksi nimekseen lentopallo. (Mikko Malkavaara: Tampereen seurakuntien nuorisotyön historia, 2012.)
Kuvassa Ilmari Rinteen nuorisotyöstä Hausjärvellä kertova näyttelypaneeli. (Ilmari Rinteen yksityisarkisto, Turun kaupunginarkisto.)

Kunnianosoitus nuotiotarinoiden mestarille
Polkua pitkin kohti iltanuotiopaikkaa etenee hitain askelin ruudulliseen intiaaniponchoon pukeutunut hahmo. Hänellä on päässään leveälierinen hattu ja kädessään ryhmysauva. Mies vaikuttaa täysin ajatuksiinsa vaipuneelta. Ystävälliset kasvot ovat ruskettuneet ja hänestä huokuu rauhallisuus ja varmuus. Nuotiopaikalle on kokoontunut toistasataa lasta Klaukkalasta. Telttaleiri on pystytetty päivällä ja päästy leirielämän makuun ja kirkasvetisen Sääksjärven aaltojen syleilyyn.
Aurinko paistaa vielä vinosti nuotiopaikalle luoden valojen ja varjojen kirjon. Nyt hahmo saapuu leiriläisten eteen. Nuotio on sytytetty perinteisin loitsuin: Syty nuotio, pala nuotio, valaise ja lämmitä! On leirin ensimmäinen nuotioilta. On laulettu ja leikitty ja opittu leirihuutoja. Leiriläisten joukko kohahtaa ja hiljenee vähitellen, kun eteen asettunut hahmo nostaa ryhmysauvansa ilmaan. Sauva piirtää laajan kaaren ja tarina alkaa. Se kuljettaa leiriläisiä tällä paikalla aaltoilleen muinaisjärven rantoja ja eräpolkuja pitkin. Se loihtii esiin hahmoja ja tapahtumia menneisyydestä. Tarina on kiehtova sekoitus historiaa ja muinaistaruja. Leiriläisjoukko istuu hiiren hiljaa tarinan lumovoimaan uppoutuneena. Tarinan loputtua hahmo toivottaa leiriläisille hyvää yötä ja poistuu hitaasti ja rauhallisesti, jättäen jälkeensä sadun lumon.
Vanhaksi intiaaniksi pukeutunut hahmo oli Rete, Reino Tervonen¸ Nurmijärven seurakunnan nuoriso-ohjaaja. Kukaan tapaamistani alan ihmisistä ei ole pystynyt samaan lumovoimaan iltanuotiolla. Oli muodostunut jo perinteeksi, että Nurmijärven kunta ja seurakunta yhdessä järjestivät lasten leirejä seurakunnan leirikeskuksessa Sääksissä. Kunnalla ei edes ollut omaa leirialuetta. Ensimmäisen kerran pääsin Reten kanssa leirien pitoon vuonna 1975. Tuolloin Rete oli jo aika lähellä eläkeikää. Yhteistä leirinpitoa jatkettiin vielä Reten jäätyä kuvioista pois, mutta nuotiotarinoita jäin kaipaamaan. Luulenpa, että ne ovat jääneet monen muunkin mieleen.
Tuula Tuominen, Tuusula
Lasten ystävyysleirillä Porissa vuonna 1975 tunnelman luojana oli ohjaaja Markku. (RF05371/Nuoperi)
Yksin mutta yhteisössä
Tein EVS-vapaaehtoisjakson Kroatiassa vuonna 2015. Yhdistyksen kautta pääsin osana työtehtäviä vaeltamaan Kroatian vuoristometsämaisemaan. Kolmen suihkuttoman päivän ja pressujen alla nukuttujen öiden jälkeen viimeinen kipuaminen vuoren huipulle tuntui aluksi mahdottomalta tehtävältä.
Huipulle päästessämme koko porukka haki oman paikkansa ja istuimme hiljaa puoli tuntia katsellen auringonlaskua. En koskaan unohda sitä fiilistä ja onnellisuuden tunnetta. Muistan myös ajatelleeni, etten ikimaailmassa olisi saanut samanlaista “yksin mutta yhteisössä” -tunnetta ilman sitä uskallusta, että hyppää mukaan tuntemattomaan ja kokeilee omia rajojaan.
Elina Mäkelä
Eurooppalainen Vapaaehtoispalvelu (Euroopean Voluntary Service EVS) on ohjelma, jossa tehdään vapaaehtoistyötä jossakin Euroopan tai lähialueen maassa yleensä 6-12 kuukautta. Eurooppalainen vapaaehtoispalvelu on osa Euroopan unionin Erasmus+ -ohjelman Youth in Action -ohjelmaa. EVS on vapaaehtoistyöohjelma, joka on suunnattu Euroopan unionin maissa, Islannissa, Norjassa ja Turkissa asuville nuorille sekä paikallisille yleishyödyllisille organisaatioille. Eurooppalaisen vapaaehtoispalvelun tarkoituksena on antaa nuorille elämänkokemuksia, jotka auttavat heitä itsenäistymään ja tarjoavat eväitä elämään.
Pienryhmiä
Minulle rakkain työmuoto oli kohdennettu pienryhmätyö, jossa ryhmä valikoitui tietyin perustein. Olin esimerkiksi yhteydessä kouluihin ja kyselin, olisiko heillä sellaisia oppilaita, joilla olisi tarvetta ko. ryhmälle. Pienryhmään otetaan myös “tasapainottavia” nuoria, jotta kaikki eivät ole niin sanotusti haastavia. Ryhmän yhdyssiteenä ja oheiskasvattajana koulun puolelta on yleensä koulukuraattori, terveydenhoitaja tai opo. Ryhmälle tehdään tavoitteet ja kun ryhmä on ollut koossa hetken aikaa, aletaan miettiä omia tavoitteita myös sen jokaiselle jäsenelle. Jos nuoren kotoa löytyy sellaisia voimavaroja, että kotiväkikin pystyy olemaan työskentelyssä mukana, aina parempi. Nuoren kasvussa voi keskittyä esimerkiksi koulunkäynnin tukemiseen tai muuhun vastaavaan, minkä nuori kokee tärkeäksi. Välitavoitteiden avulla mennään pieniä askelia eteenpäin.
Ryhmät eivät ole avonaisia. Itse ennätin olla yhden poikaryhmän kanssa heidän yläkoulunsa ajan (erityisluokka) sekä yhden maahanmuuttajatyttöryhmän kanssa. Tytötkin olivat yläkoulussa, mutta heidän ikäjakaumansa oli 14-vuotiaista aina 21-vuotiaaseen. Tyttöryhmän kaikki tytöt olivat muslimitaustaisia ja kaikkein mieluiten he halusivat diskota. Ryhmä myös askarteli paljon, vaikka tytöt olivatkin jo valmiiksi taitavia esimerkiksi vaatteiden valmistuksessa. Lisäksi heidän kohdallaan oli tärkeää huomioida kokoontumisajankohdan soveltuvuus, sillä tyttöjen odotettiin auttavan myös kotonaan monessa asiassa.
Paljon joutui molempien ryhmien kanssa vääntämäänkin, mutta aina hyvällä, eikä kummallakaan osapuolella tullut niin sanotusti mitta täyteen. Tyttöryhmän kanssa piti luonnollisesti ottaa myös kulttuurierot huomioon, ja monta erehdystäkin sattui tämän asian tiimoilta, mutta puhumalla selvittiin. Keskustelu ja yhdessäolo olivat ryhmissä tärkeintä. Kohdennettu pienryhmätyö oli erittäin antavaa myös työntekijälle.
Sari Vahtera, Vaasa, 2015 (TYKL/AUD/1082)

Bingoa leirillä
Iso musta kissa istui ikkunalaudalla.
Iso musta kissa istui ikkunalaudalla.
B-I-N-G-O, B-I-N-G-O, B-I-N-G-O,
ja Bingo oli sen nimi.
B – I – N – G – O!
Kesällä 1985 olimme leirillä Raippaluodon Bulleråsissa Vaasan saaristossa. Jokainen leiripäivä päättyi ohjelmalliseen iltanuotioon. Leirin alussa opetin Bingo-laululeikin, joka tukee ryhmäytymistä ja “pakottaa” tutustumaan. Leikissä kierretään pareittain piirissä, reippaasti kävellen tai juosten. Viimeisen Bingo-sanan kohdalla ulkopiirissä olevat siirtyvät eteenpäin aloittaen omasta parista B-kirjaimen kohdalla. Kun päästää O:hon, halataan uuden parin kanssa. Leikki toimii kaiken ikäisillä. Tällä kertaa leiriläiset ihastuivat leikkiin erityisen voimakkaasti.
Me muut ohjaajat menimme iltanuotion jälkeen nukkumaan. Yövalvoja jäi niiden leiriläisten, joita ei vielä nukuttanut, kanssa juttelemaan nuotiopaikalle. Sää oli sateeton, mutta vähän kolea. Puoliltaöin heräsimme, kun yövalvoja tuli hakemaan lämpimämpiä vaatteita ohjaajien huoneesta. Avoimesta ikkunasta kuulimme Bingo-laulua. Yövalvoja kertoi, että leikki oli kestänyt jo kaksi tuntia ja leiriläiset halusivat edelleen jatkaa. Yleensä pidimme tiukasti kiinni hiljaisuuden alkamisesta sovittuna aikana. Laajalla leirialueella laulu ei kuitenkaan häirinnyt nukkujien unta, joten hyväksyimme yövalvojan päätöksen sallia leikin jatkuvan.
Ritva Jykelä, Turku
Kokkolan nuorisotyökonferenssi
Menin Kokkolaan töihin nuorisosihteeriksi 1969. Siellä toinen nuorisosihteeri kertoi, että he lähtevät seuraavalla viikolla nuorisolautakunnan kanssa viikoksi kiertämään Norjaa ja sen jälkeen hänellä alkaa kesäloma. Ja ai niin muuten, hän on kaksi viikkoa sitten luvannut opetusministeriölle, että Kokkola ottaa vastaan nuorisotyökonferenssin, jota Kajaani ei pystykään järjestämään. Minulla oli siis kolme viikkoa aikaa järkätä kaikki paikat ja konekirjoittajat, ja ottaa selville mikä tämä koko homma on. Itse kun olin aiemmin työskennellyt nuorisojärjestöpuolella.
Hyvin äkkiä tutustuin kaupungin erilaisiin ihmisiin hotellinpitäjiä myöten, kun varoitin heitä, että tällainen tapahtuma on tulossa Kokkolaan. Kyllä se meni ihan hyvin. Hiukan kinasin opetusministeriön Taisto Kärkkäisen ja kumppaneitten kanssa siitä, että kuinka paljon pitää saada mihinkin rahoitusta. Että juu, konekirjoittajia tulee, mutta heidän palkkansa joudutaan maksamaan itse, etenkin kun he ovat vielä viikonlopun töissä ja niin edelleen. Siinä sitä äkkiä opittiin kokkolalaisten systeemit ja homma eteni. Konferenssin aloituspäivänä Keski-Pohjanmaan lehdessä tosin oli pääkirjoitus: “Farssi, joka itkettää”. Suhtautuminen oli kirjoituksessa sellainen, että Kokkolaan tulee taas nuorisoporukkaa erilaisista poliittisista nuorisojärjestöistä puhumaan jonkun valmiiksi kirjoittamia tekstejä.
Järjestimme konferenssin osallistujille myös illanviettoja. Yksi pidettiin seurakunnan tiloissa ja toinen Ykspihlajan Reiman kesäpaikassa. Seurakunnan tilassa oli kuulemma viisitoista ihmistä, mutta Reiman kesäpaikassa tupa täynnä. Muuten meni hyvin, mutta kun menin saunaan, niin siellä olivat nuoret tytöt ja pojat ilkosillaan lauteilla. Sanoin, että ei millään pahalla, minulla ei henkilökohtaisesti ole mitään moista vastaan, mutta ajatelkaa mitä lehti jo kirjoitti. Nyt jos tulisi joku, niin tästähän kohu nousisi. Tytöt laittoivat kiltisti vaatteet ylleen ja menivät odottamaan poikien saunavuoron päättymistä. Ei tullut mitään, mutta mitä siitä olisi voinut tulla tämmöisten lehtikirjoitusten jälkeen.
Nuorisotyökonferenssissa oli Paavo Väyrystä ja Erkki Liikasta, ja kaikki olivat yrittämässä ensimmäistä kertaa eduskuntavaaleihin seuraavissa vaaleissa, nuoret leijonat. Matti Ahteelle jouduin huomauttamaan, että hän on jo täyttänyt kaksikymmentäneljä, joka oli ikärajana, eli hän saa puhua, mutta ei tehdä ehdotuksia. Silloin menivät läpi eduskuntaan juuri Paavo Väyrynen ja Erkki Liikanen, näitä nuoria.
Tapahtuma meni minusta ihan hyvin, eivätkä siitä sitten lehdetkään pahemmin enää kirjoittaneet. Tulipahan tutustuttua Kokkolan kaupungin virkakoneistoon hyvin nopeasti. Se oli semmoinen sisään tulo kaupunkiin. Kaikki oppi tuntemaan, kun kulki pitkin ja kysyi, että kuka tulisi kirjoittamaan ja kuka tekisi ja onko tuo iso sali vapaana ja niin edelleen. Toisaalta suosittelen. Jos menet uuteen työpaikkaan, niin ota joku tuommoinen isompi homma, sillä pääsee hyvin alkuun.
Pekka Närvänen, Hamina

Perusnuorisotyötä
Olin töissä Oriveden nuorisotoimessa vuonna 1991. Olin iltaohjaajana keskustan alueen vanhoissa ja aseman alueen uusissa nuorisotiloissa. Keskustassa korostui nuorten hengailu, ikäryhmä oli ehkä 13-17-vuotiaat. Pääsin pelaamaan pingistä. Se oli hauskaa. Toisessa, uudessa tilassa, kävi paljon nuorempaa väkeä, ehkä 9-12-vuotiaita. Siellä järjestin ohjatumpaa toimintaa, ehkä nuorisotyöstä vastaava oli näin ohjeistanutkin. Piti siis suunnitella ohjattua toimintaa, levyraatia ja muuta sellaista.
Tästä on nyt noin 25 vuotta. Mieleeni tällä lyhyellä kenttäkosketuksella jäi erityisesti noiden pienten nuorten luottamus ja huolet. Minusta tuli tutkija, mutta arvostan sitä, että sain lyhyessä pestissäni nähdä ja tehdä perusnuorisotyötä.
Mirja Määttä, Kuopio
Pingiksen lisäksi myös biljardi on kova sana nuorisotiloilla. Bilisnurkkauskuva on Mäntsälän Safarista vuodelta 1999. Nuorisotiloista kertoo enemmän Nuoperin julkaisu Nuoret, ajat & tilat – Nuoret ja nuorisotilat eri vuosikymmeninä, 2013. (Kuva: Mäntsälän nuorisotoimi)
Kun minusta tuli nuoriso-ohjaaja
Ensimmäinen päivä, pelkäsin.
Olin hermostunut, jännitin.
Kaikki mitä koulussa oppinut,
olin yhdessä yössä unohtanut.
Sen viikon kuljin kuin sumussa,
olin tarkkana, kuuntelin ohjeita.
Kirjoitin muistiinpanoja,
koitin olla valpas ja ahkera.
Joka ilta niin kovin hermostunut,
olin nuori, vähän ahdistunut.
En osannut olla yhtään rento,
menin lukkoon, panikoin ja olin kehno.
Ei nuoret kuunnelleet ollenkaan,
olin valmis kaikesta luopumaan.
Nuoruuteni ammattihaave,
oli elämässä nykyisin kamalin aave.
Itkin usein iltaisin,
miksi tämän itselleni valitsin?
Yhtenä yönä päätin sen,
lopetan itseni kidutuksen.
En kuuntele enää sydäntä,
on aika seurata järkeä.
Menin töihin ja päätin kertoa,
on aika minun poistua.
En osaa työtäni kunnolla,
pitää jotain muuta opiskella.
Silloin kohtasin nuoren ihmisen,
hän tarvitsi apua, huomasin sen.
Juteltiin kauan kaikesta,
en huomannut ajankulua.
Ei ole väliä mistä puhuimme,
nauroimme yhdessä jutuille.
Hymyilin illan päätteeksi,
teit päätöksen minulle helpoksi.
Minut on luotu ohjaamaan,
nuorten kanssa kulkemaan.
Osaan kuunnella, olen paikalla –
myös hetkinä hieman vaikeina.
Olen hyvä työssäni, tiedän sen –
saavutuksillani ylpeilen.
Kiitän teitä nuoria,
joita olen saanut ohjata.
Erityisesti niitä “vaikeita”,
joiden kasvua on ilo seurata.
En ole valmis vieläkään,
mutta yhdessä me kehitytään.
Linda Opacic, Turku
Artekin pioneerileirillä kesällä 1986
Nuorisoseurakuvioissa vaikuttavin kokemukseni leiriohjaajana on ollut kuukausi Artekin pioneerileirillä Neuvostoliiton Krimillä kesällä 1986. Suomesta leirille osallistuivat Nuoret Kotkat, Pioneerit, Vesaiset, Partiolaiset ja Kalevan Nuoret, jokaisesta ohjaaja ja kahdesta kolmeen leiriläistä. Me edustimme Kalevan Nuoria, olin 24-vuotias ohjaaja ja leiriläisinä oli kolme 13-16-vuotiasta tyttöä. Kaikki olimme Ohkolan Nuorisoseurasta.
Matkustimme ensin junalla Moskovaan ja majoituimme yön yli hotellissa. Moskovasta lensimme Jaltalle, josta oli bussikuljetus (10 km) Artekin leirialueelle. Matka sinänsä oli jo kokemus. Artekin leirialue oli valtavalla kukkulalla Mustanmeren rannalla. Alueella oli 150 rakennusta, kolme terveyskeskusta, koulu, teatteri, elokuvateatteri, kolme isoa uima-allasta, stadion 7000 hengen katsomoineen, paljon leikkipaikkoja ja eri toimintapisteitä. Kukkulan laelle johti iso valtatie, jonka päässä paraatipaikalla oli jättimäinen Lenin-patsas. Artekilla järjestettiin leirejä vuoden ympäri, siellä kun on aina lämmin ja kesällä kuuma.
Heinäkuussa 1986 Artekilla oli 10 000 leiriläistä kymmenessä alaleirissä. Pääosa leiriläisistä oli Neuvostoliitosta, mutta vieraita oli lähes 60 eri maasta. Meidän alaleirimme nimi oli Polevoi ja siellä kansainvälisiä vieraita oli Unkarista, Jemenistä, Afganistanista ja Ranskasta sekä Suomesta me ja Nuoret Kotkat. Leirille tullessa meille jaettiin uniformut ja muut leirivaatteet, joita piti käyttää. Kuri ja järjestys oli joka paikassa. Aina mentiin rivissä ja marssittiin. Toistettiin johtajan leirihuutoja jne.
Pian meille selvisi, että Artek oli pääevakuointipaikka Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuusalueen lapsille ja nuorille. Onnettomuushan tapahtui huhtikuussa 1986. Tämä antoi leirille oman sävynsä, sillä suruviestejä ja erilaisten terveystarkastusten tuloksia kuultiin leirin aikana melkoinen määrä.
Leiriohjelma oli valtava spektaakkeli. Aamujumpalla aloitettiin klo 7. Organisoidut toimintatuokiot seurasivat (urheilua, teatteria, askartelua, musiikkia, usein käytiin Leninin patsaalla). Iltapäivällä oli siesta, koska lämpö nousi jopa yli 40 asteeseen. Illalla oli jokin iso yhteinen juttu (urheilua, tanssia, teatteria, historian tapahtumakuvaelmia). Kansainvälisillä ryhmillä oli omat teemapäivänsä. Suomi-päivänä me pystytimme “Suomi kuvina” -näyttelyn, jossa soi suomalainen musiikki, ja maistiaisiksi oli hapankorppuja. Illalla Saija soitti kannelta ja koko stadionin täysi väki nousi seisten taputtamaan, kun me esitimme Säkkijärven polkan.
Meillä oli tulkkeina Moskovan yliopistossa suomenkieltä opiskelevat Ira ja Valera. Alaleirimme Polevoin johtaja Valodja oli lahjakas muusikko ja hänen johdollaan koimme ratkiriemukkaita hetkiä punaisen pianon äärellä. Kaikkien suosikki oli meidän musiikkihetkiin tuomamme Vesa-Matti Loirin Naurava kulkuri. Valodja oli erittäin kiinnostunut perestroikasta (Mihail Gorbatšovin Neuvostoliitossa alulle panema uudistuspolitiikka), ja kyseli meiltä paljon asioita Suomen järjestelmistä.
Leirin aikana osallistuimme Jaltalla myös puolueettomalle rauhanmarssille, jossa kannoimme erilaisia iskulauseita, mm. “Taistellen rauhan puolesta” ja “Kommunistit ovat ensimmäisiä rauhantaistelussa.”
Koimme leirillä paljon tunteita, iloa, ystävyyttä, hämmennystä ja surua. Itkien poistuimme tilaisuudesta, jossa hurrattiin Karjalan valtaukselle. Saimmekin aimo annoksen pioneeripropagandaa ja pääsimme ihmettelemään millaisia nuoria Neuvostoliitossa haluttiin kasvattaa.
Eija Hynninen, Ohkolan nuorisoseura, Mäntsälä

Suomen ja DDR:n nuorison ystävyyttä edistämässä
Vuosi 1986 oli minulle monella lailla merkittävä. Silloin syntyi poikani Mikko. Lisäksi olin tuolloin virkaurani ylimmällä portaalla, sihteerin vakanssilla opetusministeriössä. Virkamiehen työ nuorisohallinnossa ei ollut kuitenkaan pelkkää paperien kääntämistä. Työurani opetusministeriössä, valtion nuorisoneuvoston jaostojen sihteerinä, alkoi Neuvostoliiton ja Suomen nuorison ystävyyden edistämisen merkeissä. Vuoden 1986 aikana ehdin olla mukana monen muunkin maan nuorisoyhteistyössä. Mainitsen tässä Puolan, Italian ja Ranskan. Erityisesti jäi kuitenkin mieleeni DDR, Saksan demokraattinen tasavalta, maa jota ei enää ole. Kesällä 1986 järjestettiin Suomessa DDR:n ja Suomen nuorison ystävyysviikko Mikkelin läänissä, jota sitäkään ei enää ole.
DDR:n nuorisoviikko oli perinne
DDR:n ja Suomen nuorison ystävyysviikot olivat perinne. Niitä järjestettiin joka toinen vuosi vuorotellen kummassakin maassa. 1986 oli Suomen vuoro järjestää, ja käytännön vastuuvuorossa oli Mikkelin lääni. Opetusministeriö ja nuorisoneuvosto eivät osallistuneet oikeastaan muuten kuin myöntämällä rahaa järjestelyihin. Tapahtumalla oli projektisihteeri, jona toimi 27 vuoden ikäinen poliitikon alku, nuorisoneuvoston jäsen Jouni Backman, joka oli sopivasti kotoisin Savonlinnasta.
Tapahtumat suunniteltiin alkamaan Savonlinnasta eli avajaiset pidettiin Olavinlinnassa. Sitten jatkettiin Mikkelissä ja Heinolassa, kunnes kaikki päättyisi Helsingissä. En ollut missään tekemisissä hankkeen kanssa, mutta sitten itse tapahtumaan päätettiin osallistua niin, että nuorisoneuvoston sihteeri Raili Kosonen matkusti Savonlinnaan ja jäi pois Mikkelissä; minä aloitin Mikkelistä ja olin mukana loppuun saakka. Roolimme oli lähinnä seurustelu-upseerin. Mikkelissä oli mukana myös kaupungista kotoisin oleva Olli Rehn. Olli pelasi ko. kesänä vielä muutaman mestaruussarjapelin jalkapalloa Mikkelin Pallo-Kissoissa.
DDR:stä tuli korkeatasoinen valtuuskunta, noin 50 henkeä. Valtuuskuntaa johti nuorisoministeri, joka kuulemma oli ihan oikea ministeri, eikä mikään virastopäällikkö, niin kuin monet nuorisoministerit olivat. Tämä tarkoitti, että tällä ministerillä oli vaikutusvaltaa, ja häntä piti kohdella hyvin. DDR:n porukka liikkui bussilla, ministeri tietysti pikkuautolla. Lisäksi saksalaisilla oli mukana pakettiauto, jossa heillä oli rekvisiitta; lahjoja, saksalaista ruokaa ja olutta, vaatteita yms. Autoa ajoi tuima Helmut, joka myös vahti autoaan ja sen lastia mustasukkaisesti. Tämä Helmut vaati itselleen suomalaisen oppaan siirtymien ajaksi. Minäkin pääsin tästä luottamuksesta osalliseksi. Istuin Helmutin vieressä Mikkelistä Heinolaan, tarkemmin sanoen Vierumäelle. En osannut saksaa eikä Helmut muita kieliä, mutta oleellisimmat sanat (links, rechts) riittivät. Auton kuormasta minulle ojennettiin muistoksi iso keraaminen olutkolpakko.
Mikkelissä räjähti
Tulin tapahtumaan mukaan Mikkelissä. Ohjelma oli lähinnä matkailua. Käytiin Visulahdessa, yhdessä yrityksessä ja jossain… Koulut ja päiväkodit olivat kiinni, oli pahin loma-aika. Saksalaiset vierailivat suomalaisen osapuolen kodeissa, käytiin muutamassa matkailuyrityksessä ja istuttiin iltaa mm. Porrassalmella. Oli aika nihkeää, saksa ei sujunut suomalaisilta eikä suomi saksalaisilta.
Olin myös mukana kun Nuoren Keskustan Liiton (NKL) Mikkelin piiri isännöi osaa valtuuskuntaa. Kävimme saunomassa Kangasniemellä Simsiössä, nuorisolautakunnan leirikeskuksessa. Jäi mieleen, että lämmin vesi loppui kesken; naiset kylpivät ensin ja lotrasivat kaiken. Me miehet jouduimme panemaan shampoot päähän ja huuhtelemaan järvessä. Vesi oli lämmintä eikä tilanne haitannut vieraitamme. Myös englannin taitoa löytyi, kun oltiin pienessä piirissä eivätkä politrukit ilmeisesti olleet mukana.
Mikkelissä laadittiin yhteinen kommunikea, jonka sain kirjoittaa koneella puhtaaksi. Ja tuli kirjoitettua oikein kaksi yhtäpitävää kappaletta kalkkeerin kanssa. Paperi allekirjoitettiin juhlallisesti maaherran vastaanotolla. Maaherra Uki “Nuorten tuki” Voutilainen otti porukan vastaan 8.8., samana päivänä, kun sitten illalla Mikkelissä, maaherran seinän vieressä, pamahti.
Jakomäessä alkanut, pankkiryöstöstä johtunut, kaappausdraama kulminoitui Mikkelin torilla. Kaappari oli miinoittanut autonsa dynamiitilla ja poliisin ahdistettua kaapparin umpikujaan, tämä räjäytti autonsa ja ryöstösaaliinsa. Kaksi ihmistä kuoli, palanutta rahaa leijaili ympäriinsä, auton romua oli satojen metrien päässä ja maaherran virka-asunnon seinä oli reikiä täynnä. Sama seinä, jonka takana muutama tunti aikaisemmin nosteltiin maljoja Suomen ja DDR:n nuorison ystävyydelle. Minä olin hotellissa nukkumassa kulman takana, ehkä sadan metrin päässä tapahtumapaikasta. Pamaus oli niin kova, että olin pudota sängystä.
Jännittävintä oli, että isännät olivat vieneet DDR:n nuorisoministerin ja korkeimmat virkamiehet Saimaalle öiselle järviajelulle. Porukka oli palaamassa hotellille juuri samaan aikaan, joku oli jopa ehdottanut, että mennään katsomaan mitä poliisi oikein tekee torilla niin monen auton kanssa. Onneksi seurue tuli hotellille ja ehti sisään ennen kuin pamahti.
Sählyottelu DDR-Suomi
Sitten siirryttiin Heinolaan, käytännössä Vierumäelle. Siellä ohjelmassa oli sählypeli. Näiden ystävyysviikkojen traditioon kuului, että viikon lopuksi järjestetään ottelu, urheilukilpailut tai muuta, josta ei etukäteen kerrota vieraille. Kaksi vuotta aikaisemmin DDR:ssä suomalaiset oli haastettu pussitappeluun parin metrin korkuisella riu’ulla istuen. Nyt derkuille oli varattu uusi pallopeli muovipallolla ja vetelillä muovimailoilla. Vierumäen opiston opiskelija toimi tuomarina pelissä, kun ensin oli selitetty säännöt niin vieraille kuin omillekin. Saksalaiset olivat varautuneet tähän yllätysurheilulajiin siten, että heidän valtuuskunnassaan oli useiden eri lajien huippu-urheilijoita, muiden muassa olympiahopeamitalisti voimistelussa, Maxi Gnauck.
Itse peli alkoi suomalaisten merkeissä. Minäkin muistelen tehneeni maalin. Ensimmäisen erän jälkeen tilanne oli jotain 5-0. Tauon aikana saksalaiset saivat juonesta kiinni, ja meiltä alkoi pettää kunto. Saksalaiset juoksivat rinkiä meidän ympärillämme ja latoivat maaleja. Peli päättyi varmaan 6-20, suunnilleen.
Sitten matkustettiin Helsinkiin. Illalla pidettiin viikon päättäjäiset hotelli Marskissa, missä oli paikalla opetusministeri Pirjo Ala-Kapeekin. Järjestelyjen todettiin sujuneen hyvin; ainoa murhe oli hävitty urheilulaji, mutta sekin johtui siitä, että suomalaisten valtuuskunnassa oli nuorisopoliitikkoja ja järjestötyöntekijöitä, eikä oltu älytty nimetä porukkaan mukaan edes yhtä kentällistä huippupalloilijoita.
Loppulause
Kahden vuoden kuluttua DDR:n nuorisoviikko pidettiin DDR:ssä. Seuraavaa tapahtumaa alettiin suunnitella pidettäväksi Suomessa 1990. Kesken suunnittelun DDR:n valtio kuitenkin lakkasi olemasta, ja nuorisoviikkojenkin perinne loppui. Mikkelin viikko jäi viimeiseksi Suomessa pidetyksi ystävyysviikoksi.
Heikki Manninen, Kerava
Kuva Suomen nuorison viikolta DDR:stä vuonna 1984. Suomen valtuuskunnan johtajana oli valtion nuorisoneuvoston puheenjohtaja Markku Kauppinen. Kauppinen kädenväännössä vasemmalla. (RF05535/Nuoperi)

Kirkkoveneellä leirille
Sodan jälkeen vähän kaikesta oli pulaa, ja Ahjolan setlementin leireillä oli omien lisäksi käytössä myös lainatelttoja. Leirisaunakin piti tehdä itse. Järvisen Reiska Saukkolasta ja Topi Tarkka (Ahjolan setlementin johtaja) oli tämmöisiä vanhoja leirimiehiä, heidän opeillaan mä ompelin itte yhden saunateltan ihan täysin. Ostin purjekangasta, ja 1952 kesällä me saatiin ensimmäinen kirkkovene, jonka mää teetin Vaskijärvellä. Ne olivat viisihankaisia kirkkoveneitä, kirkkovene on pikkusen väärä nimi, mutta ne oli joka tapauksessa tavallista pidempiä. Topi (Tarkka) antoi rahat sitä venettä varten ja sillä lähdettiin tosta silloisesta Uran rannasta. Kytättiin hyvää myötätuulta ja vedettiin kahden airon väliin telttapressu. Vene oli lastattu niin, ettei siellä ollut kuin kymmenen senttiä laidoista, kun oli kallista viedä laivalla leiritavaraa. Otin muutamia isompia poikia mukaan, yhdellä airoparilla päästiin soutaan ja peräsimellä sitten pidettiin perää. Myötätuulessa lähdettiin. Me oltiin monta päivää odotettu sitä, ja pojat oli kuin palokuntalaiset valmiina. Koulu oli loppunut ja kaunista kesäkuuta oli, ja sitten kun tuli sopiva tuuli, niin istuttiin veneeseen, lastattiin se ja lähdettiin.
Silloin Näsijärvellä suoritettiin ensimmäisiä kaikuluotausmittauksia, joissa veneellä kuljettiin tämmöisiä ruutuja. Me oltiin päästy pikkusen Reuharin yläpuolelle jonnekin Valkeekiven lahden suulle, meillä oli purjeet ylhäällä ja kaikki maattiin siellä veneessä. Aurinko paistoi eikä kenelläkään ollu kuin uikkurit jalassa. Niin me jouduttiin just sen veneen kurssille, eikä me siitä mihinkään päästy sillä isolla veneellä. Niinpä äijät huusi sieltä veneestään tosissaan: Tää on kallista touhua jos me joudutaan teidän takia aloittaan alusta tätä linjaa. Menkää helvettiin. Ja ne tuli niin lähelle kuin ne uskalsi, mutta totesivat samalla ettei me asialle voitu mitään. Tuuli vei venettä kylki edellä, sillä eihän siinä mitään köliä ollut.
Me jatkettiin matkaa ja oltiin vielä samana iltana jossakin Koljonselällä yötä jossain pikkusaaressa. Laitettiin ruokaa päivällä ja keitettiin kahvia, ja tuuli kääntyi niin, että siinä me oltiin vähän ongelmissa ja jouduttiin tappelemaan sitten aika myöhään iltaan ennen kuin päästiin Hannun (tila Länsi-Teiskossa) rantaan. Pojat oli väsyneitä, kaikkien kädet olivat rakoilla, kun täytyi vuorotella niissä airoissa. Aina mies veti niin paljon kuin se jakso ja niin kauan aikaa kuin se jaksoi kauheeseen vastatuuleen. Kyllä ne oli mahtavia aikoja ja kun sitä itte oli elämänsä kunnossa, kyllä se mun elämäni parasta aikaa noin ihmisenä oli.
Harry “Hable” Hilden, nuoriso-ohjaaja
Aloitti Ahjolan setlementin nuorisotyöntekijänä vuonna 1946
Teoksesta Matti Telemäki 1999: Taitava nuorisonkasvattaja. Suomalainen nuorisotyö 1940-luvulta tähän päivään tekijöidensä kokemana. Oulun yliopiston Kajaanin opettajankoulutuslaitoksen julkaisuja.
Kuva Aurajoen nuorisosouduista Turusta vuodelta 1958. (RF030126/Nuoperi)

Lepakko takaisin nuorille
Olisiko ollut vuosi 1980 tai 1981, en muista nyt tarkemmin. Oli kuitenkin niin, että Lepakkoluola oli vallattu (21.8.1979), ja Elmu oli alkanut hallinnoida tiloja. Niitä korjailtiin ja samanaikaisesti niissä myös toimittiin ja harrastettiin. Rakennus oli iso, muistaakseni 2000 neliötä. Tilasta tuli vetovoimainen ja se kokosi monen näköistä joukkoa laidasta laitaan. Talon vetäjillä oli iso työ pitää homma hanskassa, ja joskus “mopo keuli “.
Helsingin nuorisoasiainkeskus tuki toimintaa mm. osoittamalla avustusta talossa toimineille pienryhmille. Olin esimerkiksi sopinut talon johtajan, Christer Moustgaardin, kanssa, että palkkaan sinne töihin kaikki kerho-ohjaajat, joita hän vain kehtaa haastatteluun lähettää. Vieläkin naurattaa, kun muistelen tyyppejä, joita sinne palkattiin. Omiin nuorisotaloihimme en olisi voinut heitä palkata.
Siihen aikaan erilaiset alakulttuurit olivat vasta nousemassa. Punk taisi olla tuolloin vahvimmin esillä. Yhtenä päivänä Vox Populi -nimisen punkryhmän vetäjä tuli luokseni ja valitti, että Elmun vetäjät ovat ruvenneet hankaliksi eivätkä anna heidän enää pitää omia konsertteja talossa. Kysyin sitten, että mistä moinen johtuu. Vetäjä vastasi: “Ne on ryhtyneet pikkumaisiksi siksi, että meidän konserteissa menee useasti rikki vessanpönttöjä ja lavuaareja. Nehän on vaan tavallista kulutustavaraa.” Sitten hän vielä lisäsi, että “täytynee vallata Lepakko takaisin nuorisolle”.
Kari Naalisvaara, Helsinki
Kuvassa nuorisoa vallatun Lepakkoluolan edustalla elokuussa 1979. (wikipedia)

Uusi nuorisolaki välittämisen välikappaleena
Aina kun tehdään päätöksiä esimerkiksi määrärahoista, avustuksista, nuorisotilan tai jäähallin rakentamisesta, tai kun eduskunta päättää esimerkiksi uudesta nuorisolaista, pohjautuvat päätökset aina arvovalintoihin. Kaikki inhimillinen toiminta pohjautuu arvoihin. Jokaisella meistä on omat, selkeät arvomme, jotka ohjaavat toimintaamme. Ne antavat elämällemme suunnan. Samalla tavalla yhteiskunnan päätökset perustuvat arvovalintaan. Erään määritelmän mukaan “arvot ovat valintoja ohjaavia päämääriä, jotka toteutuvat vasta valintatilanteessa”.
Inhimillisen elämän arvopohja muovautuu lapsuudessa. Mitä enemmän lapsi saa rakkautta, sitä paremmat mahdollisuudet hänellä on selviytyä elämän myrskyistä. Rakkauden puute aiheuttaa helposti epävarmuutta, pelkoa ja itsetunnon heikkoutta. Tämä puolestaan johtaa herkästi sosiaalisen vuorovaikutuksen häiriintymiseen ja vetäytymisen kautta jopa syrjäytymiseen, mihin alkoholi, huumeet ja väkivalta tulevat usein mukaan. Kuinka helppoa nuoren on tämän päivän yhteiskunnassa vetäytyä virtuaaliseen todellisuuteen ja pelien maailmaan! Kaarina Suonio totesi jo aikanaan ollessaan opetusministerinä, että peruskoulun tärkein tehtävä on terveen itsetunnon antaminen nuorelle.
Rakkauden tarve on lapsen perustarve. Rakkauden ja rajojen kautta lapselle kehittyy eheä persoonallisuus ja terve itsetunto, jonka avulla hän uskaltaa vastustaa ryhmän ja kavereiden asettamia joskus hölmöjäkin vaatimuksia. Mikä on nuorisotyön rooli tällä rakkauden rintamalla? Eikö kunnallinen nuorisotyö juuri tarjoa nuorelle iloa, leikkiä, yhdessä oppimista, osallisuutta ja itsetunnon vahvistamista? Nuorisotyö antaa monelle nuorelle yhdessä tekemisen ja kasvamisen mallin. Ryhmässä on helppo oppia toisen kunnioittamista ja tasa-arvoa. Kuinka moni nuori on löytänyt ohjaajasta, nuorisotyöntekijästä ja toiminnan vetäjästä isän tai äidin korvikkeen? Kuinka monta miehen ja naisen mallia löytyykään joka ilta koulujen liikuntasaleilta, nuorisotiloista ja kunnan eri toimintapisteistä.
Nuorisotyö on yhteisöllisyyden täysivaltainen jäsen. Eikö nuorisotyö parhaimmillaan juuri ehkäise polarisaatiota ja eriarvoisuutta? Se tavoittaa marginaaleja ja on usein myös sillanrakentaja kodin, koulun, eri toimijoiden ja nuoren välillä. Se toimii lapsen ja nuoren tulkkina ja tukena. Uuden nuorisolain tavoitteena on muun muassa “tukea nuorten kasvua, itsenäistymistä, yhteisöllisyyttä sekä niihin liittyvien tietojen ja taitojen oppimista”. Nuorisotyön ydin on sittenkin arvoissa. Kyse on välittämisestä, lapsen ja nuoren edusta.
Ennaltaehkäisyn käsite on vahvasti esillä myös hallitusohjelmassa ja lähes jokaisen julkisen viranomaisen suunnitelmassa ja ohjelmapaperissa. Olisiko nyt aika siirtyä sanoista tekoihin? Myös kunnilla on lakisääteinen ja sosiaalinen vastuu tarjota mahdollisimman tasa-arvoiset nuorisopalvelut kaikille. Palvelut kuuluvat jokaisen lapsen ja nuoren arkeen ja kaikilla on oikeus näihin palveluihin. Piittaamattomuus lasten ja nuorten asioista tulee kalliiksi.
“Nuoruus ja lumi ovat ainoat ongelmat, jotka katoavat jos olet piittaamatta niistä kyllin kauan.”
(Earl Wilson)
“Vain pikkupojat ja vanhat miehet tuhahtavat rakkaudelle.”
(Louis Auchincloss)
Kari Sjöholm, erityisasiantuntija, Kuntaliitto
Sjöholm oli mukana asiantuntijaryhmässä, joka valmisteli uutta nuorisolakia.
Nettikolumni 30.1.2015, www.kunnat.net
Kuvassa Kuntaliiton esite vuodelta 2009.

Naapurisuhteet
Olin nuorten leirillä ohjaajana. Eräänä vierailuiltana leirille saapui varttuneempi naishenkilö, joka halusi puhua kanssani monenmoisista asioista. Ilta kului tiiviisti naisen kanssa, vaikka nuoret ja heidän vierailijansakin olisivat tarvinneet seuraa ja apua. Leiri onnistui kuitenkin hyvin ja seuraava leiri alkoi. Tuli jälleen vierailuilta ja samainen naishenkilö saapui taas ja halusi keskustella. Myöhemmin talvella hän kutsui minut jopa kotiinsa vierailulle. Kuinka ollakaan, tämä neiti oli lähtöisin samasta pitäjästä kuin minä olin syntynyt ja minun äitini oli ollut hänen naapurinsa pikku tyttönä. Neiti oli Kiviniemen kartanon omistaja. Myöhemmin, kun olin jo siirtynyt Hämeestä Kymenlaaksoon töihin, kuulin ilouutisen, että tämä neiti oli lahjoittanut maat, metsät ja mannut kunnalle nuorisotyötä varten. Ja vain siksi, että minä olin sattunut syntymään samalla paikkakunnalla kuin hän ja äitini kapiot oli teetetty Kiviniemen kartanossa.
Kunpa edelleenkin pystyttäisiin näin ylläpitämään naapurisuhteita yhtä onnistuneesti.
Mirja Pitkälahti, Valkeala
Kuva lasten ystävyysleiriltä. (Pori/Nuoperi)

Häkki – kokeiluja, mokailuja ja innostusta
YK:n Kansainvälisen Nuorisovuoden 1985 innoittamana Keravalla käynnistettiin nuorisotalohanke jo pari vuotta ennen teemavuotta tavoitteena saada talo valmiiksi juhlavuoteen. Hanketta varten muodostettu työryhmä teki innostuneena luovaa työtä ja sai aikaan monenlaisia siihen aikaan radikaalejakin työmuotoja. Alusta lähtien nuoret ja Kalevan asuinalueen asukkaat otettiin aktiivisesti mukaan suunnitteluun. Ihan kaikki ei aina mennyt kuitenkaan putkeen.
Halusimme tehdä tavanomaisesta poikkeavan kyltin tontin nurkalle jo ennen rakennustyön alkamista. Nuorten kanssa olimme maalanneet asialliset tekstit: rakennuttaja, suunnittelu, urakoitsija, LVI, sähkötyöt jne. ja piirrelleet sinne myös kukkasia ja leppäkerttuja. Koko komeus näytti oikein hauskalta. Lehdistö oli kutsuttu kylttirakennelman pystytysiltaan. Tuohon aikaan pienessä kaupungissa kaikki erilainen sai valtavasti huomiota. Jos Häkki mainittiin, niin heti oli media paikalla. Oli syksyilta ja pimeä. Piti saada siis valoa ja sähköä ei ollut. Neuvokas nuorisotoimen kanslisti Matti uurasti ja rahtasi paikalle jollakin lavalla aggregaatin. Työtä oli, silloinkin, lippaan asti päivät pitkät ja niinpä meiltä oli unohtunut jotain. Nimittäin nuorten kutsuminen paikalle. Sysimustassa lehtivalokuvassa näkyy yhden valonheittäjän valokaaressa kanslisti Matti ja nuorisonohjaaja Helena kahden pienen tyttärensä kanssa infotaulun pystytyksessä. Niin olin itsekin työn touhussa ollut ja kaikkien sählinkien uuvuttama, että vasta lehtikuvaajan ja toimittajan paikalle tullessa älysin kaivata nuoria mukaan. Muistaakseni Häkin nuoret minua tästä sättivätkin jälkikäteen “miksi meitä ei kutsuttu?”
Mutta Häkki teetti paljon muutakin ja pääosin hyvää. Simulointi oli huikea kokeilu. Siinä viereisen koulun jumppasaliin nuoret rakensivat tulevan nuorisotalonsa pohjapiirroksen, jonka jälkeen järjestimme yhden päivän ajan niitä toimintoja, joita nuoret toivoivat tulevaan taloon tulevan. Simulointipäivä oli jotain tajuttoman upeaa, niittasi yhteen niin nuoria, alueen aikuisia kuin meitä virkamiehiäkin.
Kun vihdoin viiden vuoden prosessin tuloksena talo valmistui ja pääsimme sisustamaan taloa nuorten kanssa, innostus vain kasvoi. Häkki oli todellinen nuorten talo. Muistan vihkiäispäivää edeltävän viikon, kun ahersimme eri nuorisoryhmien kanssa maalauksia, diskonurkkauksen peilityksen, leivoimme hämähäkkileivonnaisia juhlaan, istutimme viherkasveja, maalasimme kullekin nimikkonaulakon, valmistelimme ohjelmaa. Itselleni se teetti töitä aamusta iltakymmeneen ja muutama kilokin siinä karisi.
Kuuntelin hiljattain radiosta ohjelmaa, jossa entinen Häkin nuori, nyt jo aikuinen opettaja, keskusteli kasvatuksesta koulussa. Haluan uskoa niin, että tämäkin tyttö sai elämän eväitä Häkin Tuutistien tiedotusryhmässä.
Helena Kempas, Kotka
Kuvassa valmis nuorisotalo Häkki, joka vihittiin käyttöön 15.4.1988. Kuva: Häkki
Pieni hinta
Ensimmäinen kansainvälinen työleirini oli täynnä värikkäitä persoonia. Ryhmä koostui yksilöistä, eikä kukaan ollut toisensa kaltainen. Jokaiselta tuntui löytyvän oma mielipiteensä niin tehtävään työhön kuin yhteiseen leirielämäänkin. Mutta vaikka leirillä tunteet roihusivat sekä hyvässä että pahassa, ne leiriviikot, jotka vietimme yhdessä, olivat tärkein potku, jonka vuoksi lähdin aktiivisemmin mukaan kansainväliseen toimintaan. Ne tunnit, jotka vietin työssä, olivat mielestäni pieni hinta kaikesta, mitä itse sain noilta viikoilta.
Opin uutta niin muista ihmisistä kuin itsestänikin, elin monia ennen kokemattomia hetkiä ja sain monia kansainvälisiä ystäviä. Heitä en olisi koskaan tavannut, jos en olisi uskaltautunut mukaan työleirille.
Suvi Helsingistä

Kuumaa makkaraa ja kantavia voimia
Pesuaineita, vessapaperia, hyllyinventaaria, muuttotalkoita, lehdenjakoa ja montaa muuta lajia mahtuu omaan monivuotiseen junioriurheilun vapaaehtoisuraani. Todellisuudessa suuri osa valmennustehtävistäkin on mennyt talkoiden piikkiin. Vaikka rooliini on alusta lähtien kuulunut omien poikien joukkueiden koutsaaminen niin Nappulaliigassa (ja vähän sen jälkeenkin) kuin myös koriksessa, on valmentajakin ollut varainhankinnan ytimessä. Eräs pitkäaikaisimmista laji- sekä seurarajat ylittäneistä vuosittaisista hommista 2000-luvun alussa liittyi Turun Joulumarkkinoihin ja muutaman kerran myös Keskiaika-tapahtumaan.
Monikaan Turun Suurtorin joulutapahtumissa tai Keskiaikamarkkinoilla vieraillut ei varmaan ole tullut ajatelleeksi miten nämä fyysiset markkinapuitteet on luotu. Järjestäjien resurssit eivät erityisesti alkuvuosina venyneet aivan kaikkeen ja esimerkiksi myyntikojujen pystytys ja purku markkinaviikonloppuisin ulkoistettiin urheiluseuroille pientä korvausta vastaan. Näinpä valmentajakin toimi vanhempien mukana, kirjaimellisesti kantavana voimana. Kojujen pystytys- ja purkuhommaan liitettiin vielä päivittäinen makkaranmyynti. Markkinaviikonloppuisin sää vaihteli tihkusateesta parinkymmenen asteen pakkasiin. Kangaspeitteiset puurakenteiset kojut olivat osina rakenteeseen kuuluvissa arkuissa ja vaativat vuosittain pientä fiksausta. Kokonaisuus oli kuuleman mukaan suunniteltu Mynämäen taideteollisuusoppilaitoksessa. Ainakin käsittelijöiden mielestä asiallinen paketti, myyjistä en tiedä. Luonnollisesti kojutkin vaihtuivat, kun nopean toiminnan salat oli opittu. Kohmeisin sormin kierrettävät jäiset siipimutterit karkailivat omille teilleen, mutta muuten hiki pysyi pinnassa. Kojuprojekti oli yleensä isien hommaa, mutta makkaranmyyntiin osallistuivat äiditkin. Koriksen A-juniorivaiheessa pojatkin olivat jo itse mukana.
Makkaranpaistokeskustelu alkoi tikunnokassa paistettavista ja joulutunnelmaisesta hetkestä. Todellisuudeksi muotoutui varsin nopeasti tehokas itsevalmistettu kaasugrilli (tynnyrinpuolikas laserleikatulla ritilällä), josta kaupattiin satoja rapeita erikoiscampingeja päivittäin. Hygieniapasseja löytyi yllättävän hyvin, makkaraa ostettiin tukusta ja jonkin verran saatiin jopa lahjoituksina. Sama koski sinappia, tetrajuomia (Trip) ja glögiä. Asiakkaat muistivat tutun paikan Brinkkalan pihan perällä eivätkä olleet huolissaan, vaikka seuralogot vaihtuivat muutamaan kertaan. Kysymys oli kuitenkin nuorisourheilun tukemisesta.
Asiakastyytyväisyys oli hyvää luokkaa, vaikka muistini mukaan eräs venäjää puhuva turkkirouva ei ymmärtänyt miksi hän ei voinut ostaa 200 euron setelillä yhtä makkaraa ensimmäisten asiakkaiden joukossa. Muutamat kaipailivat keskieurooppalaiseen tapaan leipää ja toisaalta perustuotetta eli kahvia. Tapahtuman hengen mukaisesti useimmilla myyjillä oli jouluisia asusteita ja pääsin itsekin testaamaan erilaisia asukokonaisuuksia karvalakkeineen ja villapaitoineen. Vapaaehtoinen työ ei ollut sata prosenttisesti menoja kattavaa missään joukkueessa, mutta joskus hyvin lähellä. Monet turnaukset ja jopa ulkomaanmatkat perustuivat markkinatalkoisiin. Kysymys oli poikajoukkueista, joiden pelaajista monet ovat jatkaneet harrastustaan aikuisiälle, jotkut jopa ammatiksi saakka. Myös monet vanhemmat ovat jälkeenpäin kommentoineet tapahtumia myönteiseen sävyyn. Kausi- ja varustemaksuthan pysyivät varsin kohtuullisina mm. juuri markkinatalkoiden vuoksi.
Timo J. Virtanen, juniorivalmentaja, koripallo ja jalkapallo
Kuvassa Ura Basketin vanhempia talkootöissä Vanhan Suurtorin Joulumarkkinoilla Turussa.

Seuraavasta askeleesta tienviittaan
Kansalaiskasvatuksen Keskus KaKen kieli- ja kulttuurikurssi Viroon kesäkuussa 1992. Neljä suomalaista nuorisotyöntekijää sai mahdollisuuden oppia uutta.Toistamiseen itsenäistynyt Viron tasavalta eli merkittävää aikaa. Kesäkuun viron kielen ja kulttuurin opinnot Saarenmaalla loivat myös jotain uutta Suomen ja Viron nuorisotyöhön. Työskentelin tuolloin SAKKI ry:n edunvalvonta- ja tiedotussihteerinä, vastuuna muun muassa Nuorten työpaikka- ja jatkokoulutusmessujen viestintä. Pääsihteeri Janne Puumi antoi luvan, että voin olla lomakuukaudestani kolme päivää töissä, jos saan puhuttua virolaisia tammikuun 1993 Next Step -messuille. Tavoitteena oli, että Turun messuille saisimme näytteilleasettajiksi oppilaitoksia ja viranomaisia Virosta, Ruotsista ja Venäjältä. Rääkiminen alkoi heti Georg Otsin rantauduttua Tallinnan satamaan. Meitä oli vastassa Viron opetusministeriön johtava spesialisti Tiina Mander ja johtaja Toivo Sikk. Tiina sai pomoltaan Toivolta luvan tulla jatkoneuvotteluihin Saarenmaalle. Kun hän kuuli Next Step -messuidean, tuli vastaus välittömästi: “Teillä on hyvä idea, me tulemme Suomeen, mutta teemme Viroon myös omat messut.”
Tammikuusta 1993 alkaen Haridus ja kultuurministeerium sekä virolaisia oppilaitoksia, muun muassa Tarton yliopisto, oli Next Stepin yhteistyökumppanina. Useat suomalaiset nuoret löysivät opiskelu- ja harjoittelupaikan Virosta. Mutta mikä myös erittäin tärkeää, virolaisten oma Teeviit-messutapahtuma on auttanut paikallisia nuoria löytämään opiskelu- ja harjoittelupaikan, harrastuksen ja työn.
Maarit Honkonen-Seppälä
SAKKI ry:n edunvalvonta- ja tiedotussihteerinä vuosina 1990-1996 vastaten myös Next Step -messujen viestinnästä.
Suunnitelma ja sattuma
Kaupunkimme raittiussihteeri järjesti nuorille yöretken leirikeskukseemme 1980-luvun alkupuolella. Ajatuksena oli viettää pienen ryhmän kanssa mukava viikonloppu: leffoja, pelejä, hyvää ruokaa ja saunomista. Illalla porukasta häipyi kaksi tyttöä, joiden tiedettiin pinnailleen koulusta. He kävelivät melkein kymmenen kilometrin matkan takaisin kotiinsa Keravalle. Satoi rankasti, ilma oli tosi kurja. Tyttöjen mielestä leirikeskuksessa oli kuitenkin ollut niin tylsää, että lähtö kannatti.
Myöhemmin tyttöjen vanhemmat soittivat raittiussihteerille ja kertoivat, että koulunkäynti oli alkanut maistua eikä pinnausta enää esiintynyt. Tytöt olivat miettineet, oliko mitään järkeä kävellä 10 km yöllä sateessa ja oliko heidän touhuissaan, kuten koulupinnauksessa, järjen häivää muutenkaan. Raittiussihteeri oli aiemmin pahoitellut minulle, että retki epäonnistui, mutta nyt vanhempien palaute sai hänet hyvälle tuulelle. Nuorten käyttäytyminen oli muuttunut ja retkellä oli kuin olikin siinä osansa.
Nuorten kanssa toimiessa törmääkin usein tilanteisiin, joissa menetelmä tai tapahtuma ei toimi kuten on suunniteltu. Tämä saattaa kuitenkin avata mahdollisuuden sille, että tapahtuu jotakin aivan yllätyksellistä, sattumanvaraista, jota ei voikaan ennakoida. Nuoret eivät ole koneita. Heihin vaikuttaminen ja heidän toimintansa muuttaminen ei ole yksiselitteistä. Vaikka suunnitelmallisuus, ryhmän hallinta ja tavoitteellinen muutostarve ovat nuorisotyöntekijöille opetettuja perinteisiä hyveitä, työtämme helpottaa tieto siitä, että emme voi tarkasti tietää, mikä lopulta vaikuttaa nuoren käyttäytymismuutoksiin. Hyvää tarkoittava toiminta on hyödyllistä, vaikka se itsessään ei suoraan olisikaan vaikuttanut nuorten käyttäytymiseen. Jälkeenpäin voidaan ehkä havaita sen merkitys sattuman ja yllätyksen välittäjänä.
Erilaiset asiat voimaannuttavat nuoria. Negatiivisen kehän katkaisu ei välttämättä onnistu ennalta tehdyn suunnitelman mukaisesti. Tässä piilee myös nuorisotyön kiehtovuus: tietoinen toiminta, sattuma ja yllättävät uudet mahdollisuudet ovat päivittäisessä työssä läsnä. Herkkyys havaita ja arvioida näitä tilanteita ja sattumuksia luo hyvät puitteet nuorisotyöntekijän oppimiselle ja kehittymiselle arkityössä.
Yrjö Laasanen, Kerava

Maaherra sai rukkaset, minä elämäni kiitoskirjeen!
Oli vuosi 1976, helmikuu ja karkausvuosi. Uudenmaan läänin nuorisolautakunta järjesti seminaarin ja kuntavierailun Vihtiin. Suunnitelmissa oli, että silloinen maaherra Kaarlo Pitsinki osallistuu seminaariin. Kerroin tulevasta päivästä myös kunnanjohtajalle, ja kuinkas ollakaan hän oli keksinyt kaikenlaista “tärkeämpää” vierailuteemaa maaherralle. Harmissani tein vierailua edeltävänä yönä värikkäät lämminvuoriset nahkarukkaset tärkeälle vieraalle, jotta hänelle jää jotain konkreettista muistoa Vihdin nuorisotyöstä.
Seminaaripäivän avauksen jälkeen Pitsinki ilmoitti, että joutuu menemään kunnan johdon neuvotteluihin loppupäiväksi ja lähti ovelle. Pysäytin hänet siinä ja pahoittelin, ettei hänelle ehtinyt tulla mitään tietoa kuntamme nuorisotyöstä. Sitten laitoin hänelle rukkaset käsiin, jotta hän pysyisi lämpimänä talviurheilukatsomossa, Pitsinki oli tunnettu urheilumies. Hämmentyneenä hän lähti ja meillä alkoi seminaarimme.
Kahden päivän kuluttua sain läänin vaakunalla varustetun kirjeen:
Rouva Päivi Veikkolainen
Suloinen salarakkauteni
Myös rukkasistas oon ma kiitollinen.
Kaarlo Pitsinki
Kunnanjohtajalta kävin myöhemmin kysymässä millaisen kiitoskirjeen hän oli saanut, kun maaherra oli ollut koko päivän kunnanjohdon kanssa. “Ei mitään”, oli vastaus.
Päivi Veikkolainen
Vihdin nuorisotoimenjohtaja 1970-2010
Kuvan rukkaset eivät liity tarinaan!
Dreamklubi
Mistä se kaikki sai alkunsa? Lähtikö se rockista vai laulusta, uteliaisuudesta, aktiivisista ihmisistä vaiko tietoisesta toiminnasta? Vai oliko toimintaympäristö innostava? Tai oliko hetki oikea? Ehkä siinä oli vähän kaikkea. Historiaa tehdään aina, kun on oikea aika ja oikea paikka. Mutta se ei aina riitä. Tarvitaan myös ihminen, joka tekee oikeat ratkaisut.
Samanmieliset suomalaiset ja virolaiset perustivat vapaamuotoisten keskustelujen päätteeksi Dreamklubin ensimmäisen delegaation kotimatkan aattona hotelli Vaakunan toisen kerroksen aulassa. Dreamklubin tavoitteeksi kirjattiin mm. seuraavaa: 1) Viro olisi jonain päivänä itsenäinen, 2) Viron kulttuuri ja kieli olisivat vahvoja, 3) Jäseniksi hyväksyttäisiin ne delegaatioihin osallistujat, jotka haluavat vaikuttaa näiden asioiden toteuttamiseen. Säännöt kirjattiin ensiksi Vaakunan serviettiin, ja kaikki läsnäolijat allekirjoittivat ne. Myöhemmin säännöt siirrettiin paperille, jonka delegaation osallistujat allekirjoittivat illanistujaisissaan. Ne olivat aina liikuttavia hetkiä. Muistaakseni allekirjoitukset loppuivat joskus vuosien 1994-1995 tienoilla. Silloinhan Viro oli jo itsenäinen maa.
Klubilla oli visionsa, minulla oli omani. Olen enemmän kuin kiitollinen yhteistyölle, löysinhän sen kautta kirjailija Jaan Krossin. Olen sen jälkeen lukenut kaikki hänen kirjansa. Hänen kauttaan ymmärrän asiat tänään paremmin. Hänen kirjojensa lukemisen jälkeen en ole enää sama ihminen. Vuonna 1999 Suomi toimi ensimmäisen kerran EU:n puheenjohtajamaana. Nuorisotoimen panostuksena oli kaksi laajaa seminaaria. Tarkoituksena oli, että Kross olisi osallistunut seminaareihin ja avannut eurooppalaisten silmiä Suomen ja sen lähiympäristön historiasta. Kaikki oli valmista, mutta Jaan Kross sairastui. Sain kuitenkin puhua idolini kanssa puhelimessa!!!! Valitettavasti loppuhuipennus jäi kokematta; Kross ei ennättänyt saada Nobelin kirjallisuuden palkintoa.
Erik Häggman, Pori
Erikin koko tarina löytyy Nuoperin toimittamasta julkaisusta Lähtö ja loitsu. Suomen ja Viron nuorisoyhteistyöstä, 2007.

Julkaisuja pukkaa
Nuoperin julkaisut ovat syntyneet omina projekteinaan perustyön ohessa. Ne on nähty tärkeäksi tavaksi tehdä Nuoperia, ja tätä kautta myös nuorisotyötä, tunnetuksi muillekin kuin nuorisotyöntekijöille. Osa julkaisuista on tehty saamamme aineiston pohjalta, osaan kirjoja on aineistoa kerätty itse, varta vasten julkaisujen teko mielessä. Taustatyöt ovatkin olleet ne kaikkein eniten aikaa vievät hommat, sillä vaikka materiaali olisikin toimitettu jo arkistoomme, sen läpikäyminen ja järjestäminen vie aikaa yllättävän paljon. Kaikkein suuritöisimmät julkaisut, aineiston keruun kannalta, ovat olleet Nuorisokeskuksista kertova CD-Rom (2008) ja “Nuoret, ajat & tilat – Nuoret ja nuorisotilat eri vuosikymmeninä” -julkaisu vuonna 2013.
Vuoden 2016 loppuun mennessä on Nuoperista tullut ulos 13 kirjaa, CD-Rom ja juhlatoimintakertomus. Tämä hanke, 100 tarinaa nuorisotyöstä, rakennettiin nettiin. Se olisi voitu tehdä myös paperisena julkaisuna, mutta päätimme, että verkossa tarinat tavoittavat useammat kiinnostuneet. Tekeillä on myös uusi julkaisu, “Nuorisotyön sukupolvet – kokemuksia kirjaimista”, jossa erityisesti ns. X- ja Y-sukupolviin syntymävuotensa perusteella lukeutuvat nuorisotyöntekijät pohtivat omia sukupolvikokemuksiaan ja työtään. Ja vähän pääsemme vilauttamaan myös uutta Z-sukupolveakin, erityisesti kirjan kuvittajan, nuoren turkulaisen sarjakuvapiirtäjän Kris Keräsen avulla.
Julkaisujen teko tuo piristystä normaaliin työhömme, nuorisotyön tallentamiseen. Erityisen mukavaksi niiden teko tulee silloin, kun aineisto on kasassa (teksti ja kuvitus) ja alkaa taiton vuoro. On tosi kiehtovaa nähdä miten omat päänsisäiset visiot muuttuvat konkreettisiksi sivuiksi. Tietysti on myös kiva saada valmiit julkaisut painosta, mutta se tunne on enemmänkin huojentunut kuin utelias, kuten taiton aikana. Taittaminen on myös mahtavaa tiimityöskentelyä, miten ihanaa onkaan, kun toinen tiimiläinen ymmärtää heti pienestäkin vihjeestä mitä toinen tarkoittaa.
Jokainen julkaisu on ollut oman laisensa projekti. Joskus kaikki sujuu kuin tanssi alusta loppuun, joskus taas tuntuu, että hanke ei pääse edes alkuun, kun jo ongelmia ilmaantuu. Täysin “normaalista” poikkeava julkaisun teko oli novellikokoelman toimittaminen keväällä 2016. Olimme pyöritelleet käsissämme jo jonkin aikaa Nuoperin nykydokumentointiprojektiin osallistuneiden nuorisotyöntekijöiden päiväkirja-aineistoa ja miettineet miten sitä pystyisi hyödyntämään parhaiten. Sellaisenaan kirjoituksia ei voinut julkaista, koska olimme luvanneet päiväkirjailijoille nimettömyyden. “Meiän nimetki alkaa samalla kirjaimella ja 18 muuta novellia” syntyikin yhteistyönä Turun yliopiston luovan kirjoittamisen kahden kurssin ja niiden opettajan kirjailija Niina Revon kanssa. Kurssilaiset saivat päiväkirjat luettavakseen nimettöminä ja tunnisteettomina ja ne arvottiin kurssilaisten kesken eteenpäin työstettäviksi. Näin jäi valitettavasti muutama päiväkirja hyödyntämättä. Mutta miten mielenkiintoista oli nähdä mitä “ulkopuoliset” saivat päiväkirjoista irti, ja millaiseksi he kuvittelivat nuorisotyöntekijän elämän. Ja mihin asiaan he tarttuivat päiväkirjoissa, joku aitaan, toinen neulomiseen ja kolmas tet-harjoitteluun. Huikeaa!
Meidän muistellessamme sinä voisit puolestasi mennä käymään Nuoperin julkaisut-osiossa ja katsoa mikä julkaisu sinulta vielä puuttuu. Laita meille viestiä, joko suoriin sähköpostiosoitteisiin tai kontaktilomakkeen kautta, niin mepäs postitamme puuttuvan teoksen sinulle! Koodisana: 100.
Nuoperin Minna ja Terhi

Sotilaspojat
Jatkosodan aikana Suomessa katsottiin tarpeelliseksi organisoida sotilaspoikien toiminta uudelleen, ja vuonna 1941 kotijoukkojen komentaja kenraaliluutnantti Lauri Malmberg antoi perustetulle järjestölle nimen Sotilaspojat, Runebergin runon mukaan. Siis muodostettiin sotilaspoikajärjestö, joka oli hallinnollisesti itsenäinen, mutta totta kai se oli suojeluskunnan rinnakkaisjärjestö, toimi yhdessä paikallisten suojeluskuntien kanssa. Vuonna 1943 jäseniä oli jo 72 000 ja osastoja oli 684. Tämä oli suurin poikajärjestö mitä Suomessa oli, eikä taida tällä hetkelläkään olla suurempaa.
Sotilaspoikien periaatteena oli rauhan aikana se, että poikia ei aseisteta. Sehän meillä on ollut yleisperiaate, että naisia ja poikia ei aseisteta vaan sotaa käyvät miehet. Mutta sitten sodan aikana tästä oli kyllä luovuttava, ja vanhimmat sotilaspojat joutuivat todella aseellisiin tehtäviin. Mutta noin periaatteessa sotilaspoikien koulutusohjelma oli hyvin paljon samanlainen kuin toiminta partiossa. Ulkoilmaelämä, omatoimisuus, liikuntaharjoitukset, urheilukilpailut jne., ne olivat sitä ydintä sotilaspoikatoiminnassa. No, sitten sodan aikana pojat osallistuivat muiden kansalaisjärjestöjen ohella hyvin monipuolisesti valtakunnan sotaponnistuksiin esimerkiksi keräämällä teollisuuden raaka-aineeksi sopivaa materiaalia. Sodan aikanahan todella kierrätettiin. Nykyään puhutaan kierrättämisestä, mutta sodan aikana se oli tärkeää. Metallit, romut, lumput, käytöstä poistetut vaatteet kerättiin ja käytettiin uudelleen raaka-aineeksi mikäli suinkin mahdollista. Sotilaspojat olivat hyvin tärkeässä roolissa tätä materiaalia keräämässä.
Sitten nämä mottitalkoot. Siis sotien aikanahan öljytuotteet, bensiini ja öljy, ne varattiin puolustuslaitokselle ja kotirintamalla oli tultava toimeen ilman. Sen vuoksi autotkin kotirintamalla varustettiin puukaasuttimilla ja sitä varten tarvittiin pilkkeitä, ja juuri tämä pilkkeiden teko oli yksi sotilaspoikien oikein erittäin tärkeä tehtävä. Puu, koivuahan se enimmäkseen oli, lehtipuuta, noin kymmenen kertaa kymmenen suuruisiin paloihin pilkottiin, sahattiin ja kirveellä pilkottiin. Se vaati paljon käsityötä, ja siinä pojat olivat hyvin tärkeitä.
Joo, ja sitten lähettitoiminta. Katsokaas, ei silloin ollut kännyköitä taskussa, vaan kun tieto piti toimittaa, niin varmin ja paras oli lähetti. Ei ollut edes lankapuhelimia muuta kuin siellä täällä maaseudulla. Siksi lähettitoiminta oli yksi sotilaspoikien hyvin tärkeä tehtävä, polkupyörällä. Sitten ilmavalvonta oli sellainen. Lottien ohella sotilaspojat suorittivat erittäin tärkeää ilmavalvontaa. Yksi kaikkein tunnetuimpia ilmatorjuntatehtäviin osallistuneita sotilaspoikia on Lasse Pöysti eli Olli Suominen (elokuvarooli). Hän oli Helsingissä ilmatorjuntatykistössä mukana, siis oikein aseellisissa tehtävissä, miesten töissä. Ja sitten sankarihautajaisiin osallistuminen oli yksi tehtävä. Kun sankarivainajia haudattiin, mukana oli liput ja sitten kunniakomppania, ja sankarihautajaisten päätteeksi ammuttiin kolme kunnialaukausta. Sotilaspojat saattoivat olla mukana tässä kunniavartiossa vartijoina ja sitten ampumassa näitä kunnialaukauksia. Ne ammuttiin puupanoksilla, ei kovilla.
Siis mehän asuimme Lieksassa, isäni oli rajavartiostossa. Lieksassa ei ollut kovinkaan paljon organisoitua toimintaa. Se oli sotatoimialuetta ja Lieksan kasarmi oli saksalaisten hallussa, joten lähettiäkään ei tarvittu. Me sotilaspojat teimme mottitöitä ja sitten näitä pilkkeitä, se oli meidän pääasiallinen tehtävämme. Sadonkorjuuaikana kävimme auttamassa heinätöissä ja viljankorjuussa. Puolustuslaitoksen auto vei meidät johonkin aamulla ja kävi illalla hakemassa. Se oli sitä meidän toimintaa.
Sotilaspoikatyö loppui 11.11.1944. Sodan jälkeen seurasi sitten sellainen hiljaiselon kausi, ja vasta sen jälkeen, kun Neuvostoliitto oli kadonnut 1990-luvun alussa, niin sen jälkeen vasta voitiin ryhtyä tähän perinnetyöhön ja syntyivät nämä perinnejärjestöt.
Kullervo Hantula, 26.4.2016, Kaarina
————
Väinö Sinervo osallistui sodan aikana myös Sotilaspoikien toimintaan, johon hän liittyi, koska hänen isänsä toimi suojeluskunnassa. Sotilaspojissa Sinervo oli vuoteen 1943 asti. Toiminta oli vapaata (pelit, leikit ja urheilu, erityisesti pesäpallo), mutta isän kuoltua Sinervo jäi toiminnasta pois. Sotilaspojilla oli myös paljon talkoita, joissa kerättiin Suomelle tärkeitä tarvikkeita aina kaisloista lumppuihin. Sotilaspoikana Sinervo toimi mm. viestinviejänä suomalaisten joukkojen välillä. Viestien vieminen oli jännittävää ja pelottavaa puuhaa, desantteja sai pelätä koko ajan. Sinervo ei ollut aseistettu, joten minkäänlaisia puolustusmahdollisuuksia ei olisi ollut, jos poika olisi tavoitettu viestin viemisestä. (Väinö Sinervo, TYKL/AUD/111, 17.5.2005)
————
Olavi Sipilä kuului Sotilaspoikiin, joka ensin oli IKL:n alainen, mutta josta sitten kehittyi oma toimintamuotonsa. Sotilaspojat tekivät mm. talkoita ja valvoivat Jäkärlän rautatiesiltaa öisin. Usein hämärässä pensaikot ja puut tekivät mielikuvitukselle kepposia, eikä kivääriä uskaltanut laittaa selkään, vaan pitää jatkuvasti sylissä. Onneksi aseen käyttö oli tuttua metsästyksen kautta. Rautatiesillalle ei saanut päästää ketään. Sotilaspojilla oli yhtenäiset univormut ja se lisäsi ryhmien yhteenkuuluvuutta. (Olavi Sipilä, TYKL/SPA/234, 13.1.2004)
Kuvassa Turunmaan Sotilaspoikaleiri Pensarissa vuonna 1942. Leirin vetäjänä Ilmari Rinne. (RF05452/Nuoperi)

Onkse satanu?
Mieleen jäänein kokemukseni oli ensimmäinen leirini vuonna 1947 Punkalaitumella. Olin valtion toimessa ja vapaapäivinäni järjestin kolmen päivän poikaleirin, jolla oli 45 poikaa. Meillä ei ollut yhtään telttaa, ei emäntää, ja maitopaikka oli kilometrin päässä. Rakensimme havumajat sekä pojille että johtajille. Sattui vielä niin sopivasti, että kahtena ensimmäisenä leiripäivänä tuli useita sadekuuroja.
Sunnuntaina oli vierailupäivä, jolloin oli leirijumalanpalvelus. Vierailijoiden joukossa oli myös työtoverini, kartoittaja Eero Immonen vaimoineen. Heidän esikoispoikansa Hannu oli leirin kuopus, ikää kahdeksan vuotta. Isä Eero kertoi minulle leirin jälkeen: “Parempaa tunnustusta et voi saada, kuin mitä Hannu-poika antoi.” Äiti oli leirille tultuaan ruvennut huolekkaasti kyselemään pojaltaan, eikö leirillä ole ollut vähän ikävä olla, kun on joka päivä satanut. Tällöin olivat Hannun silmät revähtäneet auki, ja poika oli kysynyt ihmeissään: “Onkse satanu?” Hän ei ollut huomannut sadetta lainkaan! Kalenterissani on kyseisten leiripäivien kohdalla merkintä: “Lukuisista sadekuuroista huolimatta mieliala korkealla.” Enää en uskaltaisi moista leiriä järjestää.
Heikki Ahtiainen
Teoksesta Veri veti nuorisotyöhön. Suomen poikien ja tyttöjen keskus ry, 1991.
Kuvassa petivaatteiden kuivatusta sateen jälkeen Naantalin kesäleirillä vuonna 1966. (RF200913/Nuoperi)
Eläkkeelle, eläkkeelle!
Makustelin sanaa mielessäni ja mietin, miten ja milloin lähden eläkkeelle. Olin tehnyt töitä jo vuoden yli varsinaisen eläkeiän, koska olin luvannut opiskelevalle työkaverilleni pysyä ruodussa vähän pitempään.
Kesällä 2009 kävin tyttäreni kanssa Espanjan Torremolinoksessa muuttamassa hänen anoppiaan. Sillä reissulla heräsi ajatus, että tännehän tulen kun jään eläkkeelle. Pääsenpähän kerta heitolla irti työkuvioista ja mahdollisista vapaaehtoishommista, joihin minua houkuteltiin. Entiset kollegat olivat kyselemässä eri järjestöihin, koska minulla ei kuulemma sitten eläkkeellä olisi muuta kuin aikaa ja siitä seuraisi tekemisen puutetta. Ehkä näin olisi voinut ollakin. Tein kuitenkin eläkeratkaisuni saman vuoden marraskuussa: jään vuodenvaihteessa töistä pois ja muutan Espanjaan.
Alkoipas melkoinen ruljanssi kaikkien kaappien, laatikoiden ja arkistojen siivoamisessa. Herranen jestas, miten kauheasti sitä on kerännyt kerholaisten piirustuksia ja askarteluja puhumattakaan omista askartelumalleista, muistoista ja turhista muistiinpanoista. Melkein neljänkymmenen vuoden saldo samassa työpaikassa tuntui ja näkyi ympärillä melkein kaaoksena. Talkkari kantoi jätesäkin toisensa jälkeen kierrätykseen ja ihmetteli, missä kummassa minä olen nämä kaikki tähän mennessä säilyttänyt. Vielä olivat edessä perheiden joululeirit Syötteellä, missä olisi myös järjestelyjen paikka. Meni melkoisesti tammikuun puolelle, ennen kuin urakka oli kohtuudella tehty. Onneksi työkaverini oli paljon mukana auttamassa ja hän tunsi talon tavat hyvin, eikä häntä tarvinnut ohjeistaa työn kuvioissa.
Olin saanut tiedon vuokra-asunnostani Espanjassa, joten ei muuta kuin menoksi. Lähdin Oulusta 4.2.2009, enkä tuntenut uudesta kotiympäristöstäni muita kuin vävyni äidin. Vettä tuli kuin aisaa saavuttuani uudelle kotiseudulleni. Asuntoni oli Las Estrellassa, entisessä hotellimiljöössä, joka oli rakennettu Keihäsmatkojen kulta-aikana. Myöhemmin hotellihuoneet oli kunnostettu asunnoiksi, joita myös suomalaiset ostivat ja vuokrasivat. Suurin omistajaryhmä on silti espanjalaisia. No, sekaan vaan rohkeasti.
Ensimmäinen yllätys oli asunnon kylmyys ja kosteus, sekä jatkuva vesisade. Eipä muuta kuin lämmintä ylle myös yöksi. Mitä se lämmin olisi, kun kaikki vaatteet olivat lähes hellevaatteita. Kotona Oulussa olisi ollut pilvin pimein lämmintä ja pitkähihaista päälle pantavaa. Olisi pitänyt ottaa hieman tarkemmin selville talvisen Espanjan sääolot. Oli ostettava läskärit eli paksupohjaiset kengät, tikkitakki ja sadetakki. Kyllä se siitä. Toinen Espanjan yllätys oli parempi. Kävin ruokakauppa Lidlissä ja ostin kärryntäydeltä tavaraa. En meinannut uskoa silmiäni, kun hinta oli aivan mitätön tavaramäärään nähden. Varmasti reilusti alle puolet Suomen hinnoista.
Suunnistin suomalaisyhdistyksen tiloihin Kymppiin, josta löytyi paljon uusia tuttavia ja tekemistä. Olin Kympin hallituksessakin yhden kauden ja hommia piisasi. Voi sitä riemua, kun lämmin ja kirkas aurinko sai kukat kukkimaan ja linnut laulamaan. Talvi oli ohi. Kympin tutustumismatkat viini- ja oliivitiloille toivat uuden kuvan Espanjan kaupungeista, maaseudusta ja tietenkin espanjalaisista. Osaisipa kieltä, vaikka tulkki oli todella hyvä espanjalaissuomalainen herrasmies.
Keväällä Suomeen lähtiessä olin kahden vaiheilla palaanko Espanjaan vielä syksyllä, mutta sattuma sanelee huomisen. Suomalainen mieshenkilö tarjosi asuntoaan samasta miljööstä seuraavaksi talveksi, koska ei itse pääse tulemaan maahan. OK. Tulen vielä, katsotaan sitten taas jatkoa. Syksyllä seurakunnan johtava pappi pyyteli seurakuntakoti Torrentuvan vastaavaksi ja päivystäjien tueksi. Kokeillaan sitten, lupasin. Siellä vierähti kolme vuotta.
Nyt asun Fuengirolassa ja toimin Martoissa, Sofia-opiston hallituksessa ja seurakuntaneuvostossa. Kesät olen Suomessa ja talvet täällä Aurinkorannikolla. Lapset ja lastenlapset vierailevat usein luonani, kuten myös entiset työkaverini. Aurinko paistaa ja lämpöä riittää.
Seija Rantasuo, Oulu, Fuengirola

Automaattisesti selkärangasta
Olen ihan lapsesta asti ollut mukana erilaisissa kerhoissa ja järjestöissä. Luonteeltani olen todella auttavainen, joten minulle oli luontevaa olla monessa mukana ja järjestellä kaikkea. Olen kotoisin Keski-Suomesta pieneltä paikkakunnalta, jossa harrastusmahdollisuudet olivat tosi pienet.
Ymmärsin jo nuorena, että meidän nuorien ääni pitäisi saada enemmän kuuluviin. Perustimmekin muutaman nuoren kanssa Saarijärven ensimmäisen nuorisovaltuuston. Nuorisovaltuuston kanssa aloimme järjestää nuorten asioita Saarijärvellä. Rakensimme mm. paremmat skeittauspaikat ja pidimme elokuvakerhoja. Minulle on aina ollut tärkeää, että kaikille nuorille, ja vanhuksillekin, löytyisi mieluisaa tekemistä. Järjestimme myös erilaisia retkiä ja liikuntatapahtumia syrjäytymisen ehkäisemiseksi.
Muutamaa vuotta myöhemmin muutin Helsinkiin. Ensimmäinen kesätyöni oli Amnestylla. Oli mukavaa auttaa ihmisoikeuksien edistämisessä. Kesätyön lisäksi aloin käymään Kalasatamassa Sosiaalikeskus Satamassa. Pidimme siellä ilmaiskeikkoja ja kokkasimme kodittomille ja syrjäytyneille ihmisille.
Kaikki nuorisotyö on mielestäni todella tärkeää. Auttaminen ja ihmisten pelkkä kuunteleminen voi jo pelastaa päivän. Puoli vuotta sitten aloin tehdä vapaaehtoistyötä vastaanottokeskuksessa. Olen huomannut miten pelkkä läsnäolo toisen kanssa voi auttaa. Ihminen tarvitsee aina ihmistä. Kukaan ei halua olla aina yksin. Auttaminen, muiden kuunteleminen ja tukeminen tulevat automaattisesti selkärangastani. Tästä syystä nuorisotyö ja kaikki vapaaehtoistoiminta on lähellä sydäntäni enkä koe sitä työksi.
Leena Helsingistä
Sosiaalikeskus Rajatila haastoi vuonna 2008 Helsingin nollatoleranssin graffitia vastaan. Kuva Nuorisotyön mieli ja merkitys -julkaisun kuvitusta. Kuvaaja Laura Böök.
Ratkaiseva apuväline
Kun lähdin vuonna 2013 EVS-vapaaehtoiseksi Puolaan Klodzkoon, en tiennyt mitä tehdä. Olin elämäntilanteessa, jossa olin juuri valmistunut ammattiin, jonka parissa en halunnut työskennellä. Itsenäistymisen kynnyksellä, mutta ei hajuakaan minne suuntaan haluaisin lähteä.
Työskentelin vapaaehtoisena kouluavustajana erityislasten ja -nuorten parissa. Yksi oppilaistani oli poika, jota avustin tunneilla, ohjasin tehtävien teossa ja tunneille siirtymisessä. Hän oli ihana ja kuuliainen oppilas, joka toimi aina sen mukaan mitä ohjeistin, mutta ei koskaan ottanut minuun mitään kontaktia, ei puhunut eikä edes katsonut minuun päin. Sitten yhtenä päivänä, työskenneltyäni hänen kanssaan viisi kuukautta, opetin hänelle englanniksi värisanastoa. Olin huomannut, että hän oli kiinnostunut autoista ja olin ottanut apuvälineeksi erivärisiä pikkuautoja. Ensimmäistä kertaa koskaan hän kääntyi minuun päin ja katsoi minua suoraan syvälle silmiin leveä hymy kasvoillaan. Sillä hetkellä tiesin tasan tarkkaan, mitä haluan tehdä.
Sain vapaaehtoisjaksoni aikana hurjasti itseluottamusta, kokemusta sekä kipinän, joka ohjaa minua edelleen. Palasin Suomeen ja opiskelen tällä hetkellä toista vuotta sosionomin tutkintoa ja olen mukana erilaisissa järjestö- ja vapaaehtoistoiminnoissa. Osallistun edelleen kansainvälisiin nuorisovaihtoihin. Olen oppinut niistä paljon myös itsestäni ja muista, minua ympäröivästä maailmasta, sekä käytännön taitoja, joita pystyn hyödyntämään elämäni eri osa-alueilla.
Vapaaehtoistyöllä on mahdollisuus muuttaa maailmaa monella tasolla! Uskallan väittää näin, koska olen itse kokenut sen.
Ida Kemi, Helsinki
Eurooppalainen Vapaaehtoispalvelu (Euroopean Voluntary Service EVS) on ohjelma, jossa tehdään vapaaehtoistyötä jossakin Euroopan tai lähialueen maassa yleensä 6-12 kuukautta. Eurooppalainen vapaaehtoispalvelu on osa Euroopan unionin Erasmus+ -ohjelman Youth in Action -ohjelmaa. EVS on vapaaehtoistyöohjelma, joka on suunnattu Euroopan unionin maissa, Islannissa, Norjassa ja Turkissa asuville nuorille sekä paikallisille yleishyödyllisille organisaatioille. Eurooppalaisen vapaaehtoispalvelun tarkoituksena on antaa nuorille elämänkokemuksia, jotka auttavat heitä itsenäistymään ja tarjoavat eväitä elämään.
Suurin voitto
Olin käynyt monia lyhyitä nuoriso- ja varhaisnuorisotyön kursseja aikaisemmin, sitten olin emäntäkoulussa ja Luther-Opiston kansankorkeakoululinjalla. Pätevyyden hankin poikkeusvalmennuskurssilla Luther-Opistossa 1968. Luther-Opiston kansankorkeakoulu oli nuorisotyön koulutuksen opettelua meille kaikille. Joskus huomasimme: ahaa, me oppilaat taidamme tietää tästä asiasta jopa enemmän kuin opettajat, ja niin tuo talvi muodostui hyvin hyödylliseksi yhdessä oppimiseksi.
Vapaaehtoisena ohjaajana olen ollut seurakuntatyössä siellä ja täällä matkani varrella, kun en ole osannut pysyä irti seurakunnasta. “Leivän edestä” olin työssä Seinäjoella vuosina 1963-1981. Ennen päätoimiseen virkaan pyrkimistäni hoidin neljä lastamme kouluikään saakka kotona.
Työssä koin iloisen voiton tunteen aina kun huomasin saavani lapsen tai nuoren ymmärtämään jonkin vaikean sanan, esimerkiksi “vanhurskaus”. Suurin voitto taisi liittyä siihen, että olin vuosia taistellut hallinnon kanssa talousarviosta, enkä koskaan ollut saanut päättäjiä ymmärtämään, miksi jokin raha piti saada. Sitten tuli seurakuntaan piispantarkastus, ja sen jälkeen talousjohtaja sanoi minulle ikimuistoisen asian: “Piispa antoi meille sellaisen lausunnon sinusta, että tämän jälkeen saat pyytää talousarvioon mitä tahdot, ja varmasti saat.” Se piti paikkansa. En tosin tainnut osata pyytää paljoa. Mutta tämän asian tunsin suureksi voitoksi.
Saimi Tiilikainen
Teoksesta Veri veti nuorisotyöhön. Suomen poikien ja tyttöjen keskus ry, 1991..

Spiritismiä nuortenillassa
Oli 1980-luvun puoliväli ja työskentelin Vuosaaren nuorisotalossa, joka kuului Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskukselle. Porukkaa pyöri paljon ja aina piti keksiä jotain uutta.
Tuohon aikaan nuorisolla oli jonkinlainen spiritismivillitys, sillä opettajat kertoivat usean kerran nähneensä tyttöjä istumassa ringissä ja polttamassa kynttilää koulun wc:n lattialla. Myös tuolloin Saksasta vierailulla ollut kälyni muisteli sota-aikana pelanneensa spiritismiä ja pelänneensä. Niinpä keksin, että siinäpä on nuorisotalon perjantai-illan aihe. Pyysin kälyäni piirtämään spiritismi-istuntoa varten kartan ja vein sen nuorisotalolle. Mukana piti olla myös pieni lasi, johon oli maalattu pelikorttien kuvat. Tavarat näyttivät mystisiltä! Tarvittiin vielä pyöreä pöytä ja kynttilä. Perjantai-ilta tuntui sopivalta ajankohdalta, koska talolla ei silloin ollut yhtään järjestökäyttäjää. Ovella oli myös ilmoitus illasta. Vuosaaren ja Itäkeskuksen korttelipoliisitkin kävivät ovella. Toinen tokaisi: “Kylläpä nyt riskin otat, mitähän vanhemmat tuumaavat?”
No, ilta alkoi. Talo pidettiin pimeänä, vain kynttilät paloivat. Nyt jo edesmennyt työtoverini Raili oli aulassa, jossa ryhmät lepäilivät patjoilla hiljaa. Raili lisäsi mystiikkaa omalla tavallaan. Jännitys oli korkealla, kaikki hiipivät aivan hiljaa ja kuiskailivat. Pojatkin olivat kilttejä! En muista yhtäkään toista perjantai-iltaa, jolloin olisivat olleet niin kilttejä. Jotkut hiipivät ulkona ikkunoiden takana, mutta eivät uskaltaneet tulla sisälle.
Sitten tuli erään ryhmän vuoro tulla pikkuhuoneeseen, jossa pyöreä pöytä istunnossa tarvittavine tavaroineen odotti. Ryhmän tytöt olivat noin 13-15-vuotiaita. No niin, peli alkoi. Ja sehän menee niin, että pelissä sormi laitetaan lasin päälle ja toivotaan, että lasi liikkuisi kartalla kirjaimelta toiselle. Näin voitaisiin jopa saada ilmoitus kuolleesta henkilöstä tai tulevasta tapahtumasta. Yksi tytöistä oli äärimmäisen jännittynyt. Hän laittoi sormensa lasille, ja lasihan lähti liikkeelle! Tosin taisin vähän avittaa pöytää kallistaen. Alkoi hirveä kirkuminen ja koko porukka pinkoi ulos. Siinä vaiheessa aloin itsekin huolestua seurauksista.
En ikinä ole pelännyt niin paljon puhelimen pirahdusta kuin seuraavana maanantaina. Mutta mitään ei kuulunut. Ja kuulemma koulussakin loppuivat vessaistunnot.
Anja Laine, Helsinki
Kuva on esimerkki Nuoperin tulevasta sukupolvi-kirjasta. Piirtäjänä Kris Keränen.

Alli Paasikivi leirivieraana
Suomen Punaisen Ristin Pohjois-Karjalan piiri järjesti kesällä 1947 suuren leirin Laatokan Karjalan siirtolaislapsille, ja minä olin leirin johdossa. Leiripaikka oli Liperin kunnassa Honkalammen rannalla, Ylämyllyn varuskunnan takana. Maasto oli tasaista hietikkokangasta, ihanteellista leirimaastoa. Lammen vesi oli kirkasta ja puhdasta. Oikeastaan se oli kyllä järvi, mutta nimeltään vaatimattomasti vain lampi. Alue oli sodan aikana ollut armeijan telttamajoitusalueena. Siellä ei ollut rakennuksia, muuta kuin korsusauna, jonka katto oli romahtanut sisään.
Leiriläisiä oli kaikkiaan noin 350, kolme kolmen viikon jaksoa. Partiolaisilla ja Nuorilla Kotkilla oli tässä kokonaisuudessa oma pienehkö alaleirinsä. Partiolaisten alaleiriä johti Joensuun Mänkijäin johtaja Veijo Mannelin ja Nuorten Kotkien leiriä ohjaili nursosisareni Toini Tirronen. Leirin johtotehtävissä oli apunani pari kansakoulunopettajaa.
Eräs leirin kohokohta oli Alli Paasikiven, presidentti J.K. Paasikiven puolison, vierailu. Sinä kesänä vihittiin Liperissä käyttöönsä jokin sotainvalidien kuntoutuslaitos. Alli oli menossa sitä avaamaan tai vihkimään. Koska hän oli myös Punaisen Ristin hommissa mukana, oli junailtu niin, että hän seurueineen poikkesi katsastamaan leiriämme, joka oli aivan matkan varrella. Alli oli myös partiolaisten suojelija, joten saatiin muutama piste siihenkin haaviin.
Tarkastimme leirin, kävimme teltoissa sisällä ja Alli jututti leiriläisiä. Eräällä tyttöjen telttakunnalla oli tapana joka aamu laittaa teltan lattialle uusia kanervia niin, että se oli kuin ryijynnukkaa. Havujahan ei ollut ympäristössä, kun se oli aivan männikkökangasta. “Oletteko laittaneet nyt minua varten näin hienoksi?”, kysyi Alli tytöiltä. “Ei, kyllä me laitamme näin joka aamu”, vastasivat tytöt.
Allin veli, jääkärikenraaliluutnantti Väinö Valve kuului myös seurueeseen. Hän tutustui minun komentokorsuuni ja ihmetteli järven pohjasta nostetuista keloista tekemääni toimiston sisustusta. “Kyllä minä sodan aikanakin monenlaista näin, mutta en minä tämmöisiä ole ennen nähnyt”, kummasteli kenraali.
Punaisen Ristin herrat olivat hyvillään, kun kaikki meni niin mukavasti. Suhdetoiminnan arvo ymmärrettiin jo silloinkin.
Matti “Metsä-Masa” Nummelin
Ote muistelmista vuodelta 1996
Kuva Matti Nummelinin kokoelmista

Yksi laki ja yksi toimiala
Nuorisotyön lainsäädäntö yhdistyi yhdeksi laiksi vuonna 1985. Se oli tarpeellista toimialan kannalta, eriseuraisuudesta ei hyötynyt kukaan. Kuntien kannalta suurin lain tuoma uudistus oli nuorisotilojen vuokra-arvojärjestelmästä luopuminen. Tilojen vaatima rahoitus oli jo alkanut rasittaa muuta nuorisotyön rahoitusta, sillä nuorisotilojen määrä oli kasvanut kymmenessä vuodessa ripeästi.
Lakiin tuli uutena mukaan valtakunnallisten nuorisokeskusten tuki toimintaan ja investointeihin. Se oli kauaskantoinen ratkaisu, ja nyt on nähtävissä sen siunauksellisuus. Leirikoulutoiminta, leirit, vaellukset ja luontoyhteys ovat keskusten ydintä, nyt myös kansainvälisyys kasvaa kohisten. Laissa nostettiin nuoren ikäraja 29 vuoteen. Tämän tarkoitus oli sisällyttää myös kaikki opiskelijajärjestöt uuden lain sisälle, edellinen laki koski 17-24-vuotiaita. Näin oli saatu yksi laki ja yksi toimiala.
Kymmenen vuotta kului ja taas päivitettiin lakia (1995). Kuntien nuorisotyöhön oli vuosien varrella tullut muutoksia. Nuorisotyön valtionosuus oli muuttunut laskennalliseksi entisen menoperusteisuuden sijaan. Valtion rahoitus kuntien nuorisotyöhön väheni, mutta toisaalta kuntien harkintavalta kasvoi. Toinen suuri muutos oli tapahtunut, kun kunnissa luovuttiin lakisääteisistä nuorisolautakunnista. Nuorisotyö siirtyi vapaakuntakokeilujen tuloksena yhdistelmälautakuntiin useimmissa kunnissa. Muutos vähensi näin nuorten edustusta kuntien lautakunnissa, mikä puolestaan enteili nuorisovaltuustojen voimakasta kasvua.
Vuoden 1995 nuorisotyölaki laajensi nuorisotyön käsitettä: nuorten kansalaistoiminnan edistämisen rinnalle otettiin nuorten elinolojen parantaminen. Nuorisopolitiikka tuli näin mukaan lainsäädäntöön. Nuorisopolitiikan tehostamiseksi ministeriöiltä ja alueilta edellytettiin kehittämisohjelmiinsa nuoria koskevia toimenpiteitä. Tämä ei juuri toteutunut. Uudistus kuitenkin loi pohjaa valtakunnalliselle nuorisopolitiikan kehittämisohjelmalle.
Arvopohjaa täsmennettiin. Uudessa laissa pohjana olivat sukupolvien, sukupuolten ja alueiden välinen tasa-arvo, suvaitsevaisuus, kulttuurien moninaisuus ja luonnon kestävän kehityksen turvaaminen. Nuorisotyön johto ja kehittäminen säädettiin laissa opetusministeriön tehtäväksi ja lääninhallitukset puolestaan aluehallintoviranomaisiksi. Tämä oli tärkeä säännös, koska näin nuorten elinolojen kehittäminen sisällytettiin nuorisotyöhön.
Nuorisojärjestöjen tuki oli kovan keskustelun alla. Tulosohjaus oli muotia. Uudessakin laissa järjestöjen itsenäisyys, kansalaistoiminnan omaleimaisuus ja rikas kirjo säilyivät. Lakiin tuli keskeiseksi avustusperustaksi tulosperusteisuus, mikä tarkoitti järjestöjen itse asettamien tavoitteiden arviointia. Lakiin perustavaa nuorisotyötä arvioidessa on sen vahvuutena pidettävä jatkuvuutta ja yhteyttä ministeriöihin, valtioneuvostoon ja eduskuntaan. Laki antaa oikeusvaltiossa turvaa, jokaisen päätöksen on perustuttava lakiin tai sen nojalla annettuun säännökseen. Harkinnan rajat on määritelty, ja päätökseen tyytymätön voi aina hakea muutosta.
Rikas kansalaisyhteiskunta on hyvinvointivaltion ydintä. Hyvä lainsäädäntö on oikeusvaltion sisintä. Nuorisotyön lainsäädännössä nämä molemmat toteutuvat.
Nuorisoasiainneuvos Olli Saarela, Helsinki
Kuvassa Olli Saarela Uudessakaupungissa vuonna 1997. (RF05528/Nuoperi)

Muistoja Varkauden nuorisovaaleista
Minut valittiin vuonna 1957 Varkauden kauppalan nuoriso-ohjaajaksi. Tulin tehtävään suoraan pystymetsästä. Olin tehtävässä ensimmäinen, eikä kukaan pystynyt neuvomaan miten asioita pitäisi hoitaa. Sain vapaasti suunnitella työni. Ensimmäinen tehtäväni oli tutustua paikkakuntaan ja kunnalliseen hallintoon. Seuraavana nuorisoyhdistyksiin, jotka halusivat, että käyn heidän kerhoissaan askarruttamassa, laulattamassa, leikittämässä, kilpailuttamassa jne. Mutta eihän tämä voinut olla kunnallisen nuorisotyön tarkoitus. Siispä ryhdyin miettimään mikä hyödyttäisi nuorisoa ja koko kauppalaa. Osallistuin opetusministeriön ja Nuorisotyöntekijäin Liiton järjestämille kursseille sekä seminaareihin saadakseni jonkinlaisen kuvan kunnallisesta nuorisotyöstä. Lopulta päädyin siihen, että järjestetään Varkaudessa nuorisovaalit, jotka noudattavat soveltuvin osin kunnallista vaalilakia.
Aloitin valmistelut nuorisoyhdistyksistä, urheiluseuroista, ammattikoulujen ja oppikoulujen oppilaskunnista. Sain heidän edustajansa innostumaan ideasta. Siihen aikaan alaikäraja kunnallisvaaleissa oli 21 vuotta. Esitin nuorisotyölautakunnalle, että nuorisovaalit järjestettäisiin 15-20-vuotiaille ja “puolueita” olisivat nuorisoyhdistykset, urheiluseurat, ammatti- ja oppikoulut. Valittava nuorisovaltuusto toimisi kaksi vuotta. Periaatteessa sain lautakunnan hyväksynnän, mutta ajankohta jäi avoimeksi. Suunnitelman laatiminen jätettiin tehtäväkseni.
Tilaisuus vaalien toteuttamiseen tuli, kun sain tietää, että vuonna 1962 Varkaus saa kaupunkioikeudet. Se pisti suunnitteluun vauhtia ja innostusta nuorten puolueryhmiin. Henki oli se, että nyt näytetään koko Suomelle mitä Varkauden nuoret saavat aikaan. Vaalit päätettiin pitää 14.10.1962. Nuorisovaltuuston toimintakausi olisi vuodet 1963-1964. Kaikille henkikirjojen mukaan vuosina 1942-1946 syntyneille 1960 varkautelaisille lähetettiin vaalikortit, joiden osoitteet kirjoitettiin talkoilla. Vaalitilaisuuksia, kokouksia ja tiedotustilaisuuksia järjestettiin useita kymmeniä. Näyttävimpiä tempauksia olivat vuosimallin 1928 Fordin vedon maailmanennätys 18 kilometriä, leikkimielinen ottelu oikean valtuuston ja urheiluseurojen joukkueiden kesken sekä muotimessut ja vaalihulinat. Lisäksi kaikki puolueet yhdessä kävivät nostamassa perunat 12 talon pelloilta 215 hengen voimin ja verta luovutti 105 nuorta. Ammattikoulujen mottona oli: “Alku aika hankalaa mutta lopussa palkka nousee!” Oppikoulujen tunnus oli: “Me sen teemme!” Nuorisoyhdistyksillä tavoitteena oli nuorisotalo ja urheiluseuroilla urheilutalo Varkauteen. Ehdokkaita oli kaikkiaan 158, joista 41 valittiin nuorisovaltuustoon. Valtuuston jäseniksi pääsi 16 oppikoululaista, 12 ammattikoululaista, kahdeksan ehdokasta urheiluseuroista ja viisi nuorisoyhdistyksistä. Nuorisotyölautakunta kustansi kaikki ns. viralliset menot, mutta mainokset, tilaisuudet ym. menot jäivät puolueiden kustannettaviksi. En olisi ikinä uskonut millä vauhdilla ja vastuulla kaikki tapahtui. En mitenkään pystynyt seuraamaan kaikkia tempauksia, saati sitten tekemään raporttia kaikista tapahtumista. Me sen teimme!
Eikä tämä vauhti jäänyt vain nuorisovaaleihin. Varsinainen nuorisovaltuuston toiminta osoitti mihin nuoret pystyvät vauhtiin päästyään. Seuraavana tapahtumana olivat 6.-8.9.1963 Modernin Kulttuurin Päivät, joista Varkaus tuli kuuluisaksi koko maassa, jopa ulkomaillakin. Tosin kuuluisuus johtui skandaalista, joka sai alkunsa paneelikeskustelusta. “Vihaiset nuoret miehet” Pentti Saarikoski, Eero Piimies, Juha Virkkunen, Heikki Soininen ja Väinö Putkonen ärsyttivät alustajana toimineen opetusneuvos Yrjö Kallisen välihuudoillaan ja asiattomilla kommenteillaan niin pahasti, että Kallinen marssi ulos. Tämä aiheutti kaaoksen kutsuvieraissa, jotka, päivien suojelija rouva Glöersenin johdolla, seurasivat Kallista. Paneelikeskustelu päättyi lopulta siihen, kun Pentti Saarikoskikin marssi ulos.
Modernin Kulttuurin Päivät kuitenkin jatkuivat. Päivillä esiintyivät elokuvaohjaaja Jörn Donner (palkittiin samana iltana Venetsian filmijuhlilla ensimmäisellä palkinnolla parhaasta esikoisohjauksesta), Heikki Partanen ja Juha Soininen sekä Unto Pusa. Konsertteja ja esityksiä pitivät Harri Nikkonen, Esa Pethman ja Carola, Kari Rydman sekä Riitta Vainion modernin tanssin ryhmä.
Mitä tämä kaikki sai aikaan?
Varkaudessa vieraili nuorisovaalien ja Modernin Kulttuurin Päivien tiimoilta parisen kymmentä eri aikakauslehtien toimittajaa ja valokuvaajaa, radiotoimittajia, paikallis-ja aluelehtien toimittajia sekä yleisöä läheltä ja kaukaa. Yhteydenottoja sateli kirjeitse ja puhelimella. Minulle tämä antoi melkoisen kulttuuripläjäyksen, samoin kuin kaikille päivien osallistujille. Sain mainetta nuorisotyöntekijänä ja uskoa nuorten aktiivisuuteen sekä kokemusta kunnalliseen nuorisotyöhön.
Seuraavana vuonna 1964 nuorisovaltuusto järjesti Modernin Politiikan Päivät ilman skandaalia sekä muita pienempiä tapahtumia.
Heikki Hämäläinen
Myöhemmin myös Kuusankosken kaupungin nuorisotoimenjohtaja
Yllä oleva kuva Varkauden nuorisovaalien äänestyspaikalta 14.10.1962.

Maitokärrit
Olin Keski-Suomessa Multian kunnassa nuorisosihteerinä 17.10.1967-30.4.1973 ja kesäisin pidimme 2-3 leiriä eri ikäryhmille. Leirit järjestettiin yhdessä 4H-yhdistyksen ja seurakunnan kanssa. Jokaiselle leirille osallistui yli sata nuorta. Toimin leirinjohtajana. Leiri oli vuonna 1968 Kopolan koululla, joka sijaitsi järven rannalla. Leirillä oli telttamajoitus. Leiriin kuului paljon uintia ja saunomista, leikkejä ja kilpailuja. Myös ruokailut olivat odotettuja päivän kohokohtia, samoin nuotioilta, johon vanhemmat ja ystävät oli kutsuttu. Iltaan oli valmistettu myös paljon ohjelmaa nuotiolauluineen.
Kesän viimeisellä leirillä, kun leiriä oli jäljellä vielä kolme päivää, minulla kipeytyi oikea jalka ja se turposi tosi isoksi. Tilanne kääntyi sellaiseksi, että minun oli pakko lähteä lääkäriin. Leiri jäi muiden hoitoon ja minä ajoin kuplavolkkarillani tosi hiljaa kirkonkylälle. Jalassa näkyi pohkeessa pieni piston jälki. Lääkäri arvioi, että jokin eläin on pistänyt siihen ja se aiheuttaa kipua ja turvotusta. Sain särkylääkettä ja kainalosauvat sekä tietysti sairaslomaa. Leiriä en kuitenkaan halunnut jättää, joten menin sinne takaisin. Saimme läheisestä maatalosta maitokärrit, ja niillä leiriläiset työnsivät minua leirialueella paikasta toiseen. Työntövuoroista oli leiriläisten kesken oikein kisailua. Myöhemmin selvisi, että jalkaani oli todennäköisesti purrut käärme. Sain uudet lääkkeet ja sairasloma kesti kolme viikkoa.
Marja-Leena Vainio, nuorisotoimenjohtaja, nuorisotyön Seniori
Kuvassa Naantalin kesäleiriläisiä uimassa Tamminiemessä kesällä 1967. (RF2009:27/Nuoperi)

Helsingin Haka-kerho
Mut sittenhän 1957 tänne, ja se oli kyllä ihan viimesillä hetkillä, voi sanoo, niin perustettiin toi Haka-kerho tohon Siltasaarenkadulle Elannon hautaustoimiston yläpuolelle, se oli Elannon kiinteistö. Helsingin kaupungin nuorisotoimisto perusti tän Haka-kerhon, se oli ensimmäinen avoimien ovien kerho, koko maassa luultavasti. Ja tota, sinne tuli varmaan heti kärkeen joku semmonen pari tuhatta jäsentä, koska jaettiin sit ihan näitten jäsenkorttien mukaan vuoroillat, et ehkä parina iltana viikossa siel saatto käydä sillon kaikkein kiivaimpana alkuvaiheen aikana eli 1957-1959.
Joo, se oli semmonen paikka sit, ei se nyt ollu sen kummempaa, et siel nyt oli pelihuone, jos oli coronaa ja jotain muuta. Sit siel oli ennen tupakkahuone, jos oli todella hirvee döfis, kun se oli muutaman vuoden ollu, niin se oli todella kauhee. Sit oli semmonen isompi sali siinä, jos oli sitte kans näyttämö, ja siellä oli sitte kans kaikenlaist tommost bänditoimintaa hyvin paljon.
Siellä treenas, sanotaan nyt, senaikuset nuorisobändit oli vielä, lähinnä ne oli tommosia nuorten kavereiden, sanotaan, jazz-/tanssiorkestereita, yhtyeitä, joissa nyt ehkä jonkin verran rock ‘n’ rollia soitettiin, mutta ei niin kovin paljon. Yks bändi siel kuitenkin soitti selvää rock ‘n’ rollia, se oli tää Jorma Kaleniuksen Rock Devils -niminen yhtye, joka sit pääsi levyttämäänkin vuonna 1960. Löydettiin samasta koelaulusta kun mut ja broidi. Sit myöhemminhän siel harjotteli sitte kuuskytluvun alkupuolella kaikenlaiset rautalankabändit, niinkun esimerkiks tää meidän Esquires. Sittenhän siel oli yhdessä vaiheessa, siel oli jopa big band. Että kyl siel oli, musiikil oli hyvin voimakas ote siitä. Sit oli tietyst kaiken näköstä shakkikerhoa ja moottorikerhoa ja muuta tollasta.
Muusikko Jussi Raittinen, Helsinki
Haastattelu 20.3.1986, Helsinki. Haastattelijat Esa Orre & co.
(TYKL/aud/102a, TYKL/aud/02b)
Kuvassa The Beat Makers Haka-kerhon lavalla.
(Nuoperi/Helsingin nuorisoasiainkeskus)

Täyskympit täyttivät konserttitalon
Sali oli täynnä ja ulkopuolella jonotettiin sisään. Ensimmäisistä juhlista alkoi menestystarina, jolle ei näy loppua.
Turun Konserttitalon ison salin kaikki 1002 paikkaa oli täytetty tammikuun 20. päivänä 1985, kun kello osoitti aikaa 17.40. Tämä oli iloinen yllätys, mutta ikävää oli se, että ulkopuolella sisään pääsyä odotti vielä pitkä jono vanhempia ja lapsia. Alkamassa oli historian ensimmäinen Täyskymppijuhla, johon oli kirjeitse kutsuttu kaikki turkulaiset vuoden 1985 aikana kymmenen vuotta täyttävät lapset vanhempineen tai saattajan kanssa. Ikäluokan koko oli noin 1850 lasta.
Aloitin kesällä 1983 Turun ja Kaarinan seurakuntien kasvatusasiankeskuksen nuorisosihteerin uudessa virassa tehtävänäni varhaisnuorisotyön kehittäminen. Tätä virkaa hoitaessani sain idean ensimmäisestä TÄYSKYMPISTÄ. Jos kerran juhlimme viittä kymppiä ja sitä seuraavia täysiä kymppejä, niin miksi emme sitten ensimmäistä.
Operaatio Täyskympin tavoitteita olivat:
1. Halusimme luoda lapsille tunteen, että juuri tämä ikävaihe on hieno. Tilasimme gospelmuusikko Jaakko Löytyltä laulun, joka sai nimekseen “On hienoa olla Täyskymppi.” Maksoimme laulun tekemisestä 3000 markkaa ja sopimukseen kuului laulun opettaminen juhlassa. Laulu toimii edelleen.
2. Tavoitteena oli innostaa myös vanhempia juhlistamaan oman Täyskymppinsä synttäreitä tavallista enemmän. Myönteistä huomiota lapsi ei saa koskaan liikaa.
3. Operaatio Täyskymppi, jota nimeä hankkeesta tuolloin käytettiin, oli myös seurakunnan yhteydenotto koko ikäluokkaan viisi vuotta ennen rippikoulua. Kutsukirjeiden lähettämisen lisäksi seurakuntien nuorisotyönohjaajat kävivät kouluissa kolmansilla luokilla kertomassa tulevista juhlista.
4. Lapsiin pidettiin muutenkin yhteyttä koko juhlavuoden ajan. Kesällä oli Kunstenniemessä ensimmäinen kymppileiri, johon osallistui yli 300 lasta. Joulun aikaan vietettiin paikallisseurakunnissa Kymppikirkkoja. Lisäksi koko ikäluokalle tilattiin kuukausittain ilmestyvä tyttöjen ja poikien JP-lehti, johon turkulaiset nuorisotyönohjaat kirjoittivat vuorollaan oman tervehdyksensä.
5. Koko ikäluokalle haluttiin antaa myönteistä huomiota median kautta, ja siinä onnistuttiin hyvin.
MTV taltioi Kymmenen uutisten loppukevennykseen täytekakun siirron
Yksi ensimmäisten juhlien “vetonaula” oli 600 hengen täytekakku, joka tehtiin ammattikoulussa. Kakun siirtäminen Konserttitalolle kuvattiin Kymmenen uutisten loppukevennykseen ja näin tapahtuma sai myönteistä huomiota jo edellisenä iltana. Ehkä viimeistään siinä vaiheessa moni etsi käsiinsä henkilökohtaisessa postissa tulleen kutsukortin ja kirjeen.
Kuka jää ulkopuolelle
Juhlan alkuun oli aikaa 20 minuuttia ja sali oli aivan täynnä. Mitä tehdään ulkopuolella oleville? Marssin yleisön eteen ja pyysin vanhempia ystävällisesti siirtymään aulaan, jotta kaikki lapset mahtuvat saliin. Päästiin aloittamaan. Jaoimme lapsille Täyskymppi-ilmapallot, jotka puhallettiin täyteen. Yhteisellä kehotuksella lapset saivat istua pallojensa päälle ja pamauttaa ne juhlavuoden kunniaksi.
Tästä alkoi tarina, jolle ei vielä loppua näy. Esittelin ideani työalani yhteistyöseminaarissa, ja seuravana vuonna Tampereen seurakunnat toteuttivat omat juhlansa. Turussa juhlia jatkettiin, vaikka sopimus oli vain yhdestä tapahtumasta. Vuonna 1987 siirryin Rauman seurakunnan nuorisosihteeriksi, ja siellä juhlia oltiin jo valmistelemassa. Nyt Täyskymppijuhlia on useimmissa seurakunnissa.
Hanketta tukemaan tein Täyskymppikirjan. Sen toinenkin painos on nyt loppunut, mutta tapahtumat jatkuvat ja niiden myötä on seurakunnissa ryhdytty viettämään myös neljävuotiaiden synttäreitä samoin kuin viisivuotiaiden jne.
Ensimmäisten Täyskymppijuhlien päätyttyä tapasin tutun luottamushenkilön, jonka lapsi oli ollut mukana juhlassa. Vanhempi oli vihainen järjestelyistä, kun ei ollutkaan itse mahtunut saliin. “Olemmehan mekin jotain, kun olemme tuollaisen Täyskympin kasvattaneet”, hän tiuskahti. Ajattelin, että juuri niin. Olet ymmärtänyt idean ja me olemme onnistuneet luomaan tunteen siitä. Yhteisymmärrys syntyi tovin keskustelun jälkeen. Jatkossa vanhemmille oli oma tilaisuus samanaikaisesti lasten juhlan kanssa.
Timo Sjöman
Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymän kasvatusasiainkeskuksen nuorisosihteeri vuosina 1983-1987

Parasta nuorisotyössä
Tuttuni monesti ihmettelevät intoani vapaaehtoistyötä kohtaan: “Ethän sinä saa sieltä mitään”. Todellisuudessa vapaaehtoistyö antaa todella paljon. Yksi sen parhaimmista puolista on tutustua erilaisiin ihmisiin ympäri maailman.
Erityisesti mieleeni on painunut erään hyvän ystäväni tapaaminen ensimmäistä kertaa. Osallistuimme molemmat nuorisovaihtoon Ranskassa vuonna 2014. Hän on venäläinen, joten tulimme erilaisista kulttuureista. Emme aluksi pitäneet toisistamme laisinkaan. Hän “ignorasi” minut täysin, ja ehdinkin jo perustaa oman mielipiteeni hänestä.
Yhtenä iltana hän kuitenkin osoitti todellisen luonteensa olemalla läsnä erittäin vaikealla hetkellä, kun ketään muuta ei kiinnostanut. Siitä alkoi meidän ystävyytemme. Tätä nykyä hän on yksi parhaimmista ystävistäni, ja hänen puoleensa voin aina kääntyä. Hänen seurassaan saan olla oma itseni.
Tämän opetus on, että älä tuomitse, jos et tunne! 🙂
Karoliina Airas
———–
Parasta nuorisotyössä on tavata erilaisia ihmisiä erilaisista ympäristöistä. On ihmeellistä, jos pystyy vaikuttamaan toisen ihmisen elämään positiivisella tavalla. Vielä ihmeellisempää on, miten joku ihminen voi vaikuttaa juuri minun elämääni. Kaikesta voi oppia ja kasvaa ihmisenä.
Karoliina Airas
Kuvassa Nuoperin esite, jolla etsittiin vapaaehtoisuudesta kertovia tarinoita vuonna 2011.
Joskus vallan ystäviä
Syksyllä 1919 isäni siirtyi Kouvolaan Savon Jääkärirykmentin aseupseeriksi, ja veljeni kanssa jouduimme silloin muuttamaan koulua. Tulimme molemmat Kouvolan yhteiskoulun kuudennelle luokalle.
Silloisen Kouvolan yhteiskoulun koko henkinen ilmapiiri oli mielestämme tyyten toinen kuin Lappeenrannassa. Lappeenrannassa oli totuttu siihen, että opettajien ja oppilaitten välillä oli julistamaton sotatila, jossa sodan lait sanelivat määräyksiä. Opettaja oli pöytänsä takana suunnittelemassa hyökkäyksiä, joilla hän yllättäisi huonosti tehtävänsä suorittaneet oppilaat ja osoittaisi heille, kuinka väärällä uralla he ovat, kun he luulevat joskus kykenevänsä suorittamaan koulun koko oppimäärän. Oppilaat puolestaan olivat innokkaan kekseliäitä löytämään uusia vilppi- ja lunttausmenetelmiä, joilla vihollisia (= opettajia) petettäisiin. Opettajat olivat kaukana ja korkealla. Tällaiseen oli totuttu eikä parempaa osattu kaivatakaan.
Sitä suurempi oli yllätys, kun toiseen kouluun siirtyessämme kuulimme ihmeeksemme luokkatovereittemme kertovan, kuinka he ovat saattaneet koulusta kotiin mennessään keskustella jonkun opettajan kanssa aivan tavallisista asioista. Opettajat eivät näyttäneet olevankaan oppilaittensa vihollisia ja kurittajia, vaan opastajia ja neuvojia, joskus vallan ystäviä. Mieluisa oli myös havaita, että vilppi ja lunttaus oli kerrassaan tuomittu tapa luokallamme. Kurja raukka oli se, joka turvautui petokseen saadakseen parempia numeroita. Koulutyön piti olla reilua puolin ja toisin.
Koulun uskonnonopettajana ja sittemmin rehtorina oli Kouvolan vastaperustetun seurakunnan kirkkoherra Vilho Vuorela. Häntä kuunneltiin tarkoin ja mitä luonnollisin asia oli, että sunnuntaiaamuisin juuri oppikoululaiset riensivät sankoin joukoin kirkkoon, jossa heidän kunnioitettu opettajansa saarnasi kertoen usein jonkun sattuvan tapauksen elämästä. Aukeni kirkkopolku. Sitten ilmestyi koulun ilmoitustaululle kehotuksia, joissa kutsuttiin kristillisiin nuorisokokouksiin. Muistan, kuinka sinne saatettiin syksyisinä pimeinä iltoina mennä aivan tien täydeltä. Ohjelmista ei ole paljoakaan mieleeni jäänyt, mutta silloin jouduin kristillisen nuorisotyön kanssa kosketuksiin myönteisin tuloksin.
Pastori Matti Tuovinen
Teoksesta Tottelimme taivaallista näkyä. Tunnetut nuorisotyöntekijät kertovat. Kirkon Nuoriso, 1949.

Paleleva poika
Olin Sulkavalla Suomen Partiopoikajärjestön suurleirillä vuonna 1953. Olimme suurella iltanuotiolla, kaikki 2.300 leiriläistä. Istuin edessä, lähellä partioylijohtaja Verneri Louhivuorta. Huomasin, että hän tarkkaili sivulla istuvia leiriläisiä. Kun sitten tuli yhteislaulun vuoro, Louhivuori nousi paikaltaan ja lähti kävelemään telttakylään päin. Ihmettelin, minne hän nyt lähti kesken nuotio-ohjelman, mutta ajattelin sitten, että ehkä hänen piti mennä telttaan lepäämään. Pian Louhivuori kuitenkin palasi takaisin kantaen käsivarrellaan huopaa. Ilta olikin muuttunut vähän viileäksi. Mutta ylijohtaja ei tullut omalle paikalleen, vaan kiersi nuotion ja käveli sivulla istuvien leiriläisten joukkoon. Sieltä hän etsi pienikokoisen leiripojan, jolla oli yllään vain lyhythihainen paita. Louhivuori kietoi huopansa hämmästyneen leiripojan ympärille, sanoi tälle jotakin ja palasi hymyillen omalle paikalleen.
Olin edellisenä vuonna tullut Tampereen Harjun seurakunnan poikatyönohjaajaksi. Nyt välähti mielessäni kuva siitä, miten minun pitäisi toimia Pispalan poikien parissa. Sielläkin oli monta “palelevaa” poikaa, jotka kaipasivat lämpöä, ihmistä joka avaisi oven, ottaisi lähelleen, kuuntelisi ja ymmärtäisi. Tämä partioylijohtajan esimerkki on antanut työlleni suuntaa 25 vuoden ajan.
Kalervo Savolainen
Teoksesta Veri veti nuorisotyöhön. Suomen poikien ja tyttöjen keskus ry, 1991.
Kuvassa nuorisotyön opiskelijat (nursot) Tampereelta harjoitusleirillä Vierumäellä toukokuussa 1956. Kevät oli kylmä ja järvet olivat vielä jäässä. (RF04116/Salonen)

Mietteitä Nuorisonohjaaja-laulusta
Haluaisin kertoa millaisin miettein Nuorisonohjaaja-laulun sanoitus syntyi vuonna 2007. Sävelsinkin sen ja onhan sitä joskus laulettukin nuorisotyön seniorien tapaamisissa. Laulu kuvailee nuorisotyöntekijän uraa ja hänen työtään enimmäkseen omien kokemusteni pohjalta, mutta kyllä sen ajatukset ovat paljolti keskenämme jaettuja. Kirjoitan ensin pätkän runosta ja heti perään mietteet.
Nuorten ohjaajana työtäni mä teen tuumaillen,
mistä pois ja mihin suuntaan heitä ohjailen.
“Tokko tuo nyt oisi työtä oikeaa”, vitsaillaan,
“maksetaanko siitä ihan palkkaa?”
Se oli silloin 1950-luvun alussa, jolloin minäkin urani aloin. Varmaan meihin uusiin tulokkaisiin kohdistui epäluulojakin: “Pelaakohan tuo jonkun puolueen pussiin, vai onko se joku sinisilmäinen raittiussaarnaaja tai peräti raittiuspoliisi vai mikä kummajainen liekään?” Nuoria se silti näyttää saavan mukaansa. Minullekin kerran sanottiin suoraan, että “herkii aikanaa poikkeen. Kuule, ei se synti suarnoomalla lopu eikä mualima siitä parane!”
Voihan aina viisastella sitä taikka tätä,
mutta nuorten suusta usein kuulee:
ethän meitä jätä!
Enpä tietenkään jättäisi! Kertosäe näet tahtoo viestittää, miten nuoret sisimmässään kaipaavat turvallista aikuista ohjaajaa. Voisi sanoa, että heillä on “aikuisen nälkä”. Nuorten suusta tahi heidän sanattomalla elekielellään ilmaistuna yhä kuulen, vielä kuulen, usein kuulen: ethän minua tai meitä jätä. Viisastelu-sana on taas tulkittava kevyeksi huulenheitoksi.
Tiedän kasvukivut nuorten ihmisten, toiveetkin,
tunnen monet kysymykset poikain, tyttöinkin.
“Saahan niitä kuulla vaikka yhtenään”, hymyillään,
“keltä siihen liikenisi aikaa?”
Vastaan hyvin nöyrästi nuorisonohjaajan puolesta, kuka hän sitten liekään ja olkoon hänen tittelinsä tahi virka-asemansa mikä vain: Tämä on minun uravalintani. Olen alalle melko pitkään opiskellut ja nuorten asioihin perehtynyt alan ammattilainen ja tehtävääni koulutettu nuorisoasiaintuntija. Olen työhöni sitoutunut nuorten kaipaama aikuinen. Niin että Voihan aina viisastella!
Kuinka ohjaajana rikastua voi, tiedä en,
mutta ilon työhöni tuo nuori ihminen.
Mikä muu voi olla siitä jalompaa, kysyn vaan,
kun saan nuorta kasvussansa auttaa.
Tuo ei kaivanne muuta selitystä kuin ehkä kysymyksen, onko kirjoituspöydän taso ja ruohonjuuritaso nuorisotyöstä(kin) puhuttaessa toisiinsa nähden balanssissa. Ruohonjuuritason eli kenttätyön aineettomaksi plussaksi on kuitenkin sanottava, että aidoimmillaan ja siellä ihan nuorten lähituntumassa “ilon työhöni tuo nuori ihminen”. Sanon sen omasta pitkästä kokemuksestani. Toki hallinnollinen työkin siellä kirjoituspöydän tai tietokoneen ääressä sekä opetus- ja koulutustehtävissä on tuiki tärkeää, esimerkiksi työn toimintaedellytysten luomisessa ja yleisjohtamisessa. Joskus tuntuu kuitenkin siltä, että tuo paperinmakuinen tai nykyisin datatulvan kyllästämä homma olisi vielä jotenkin yliarvostettua. Nii että Voihan aina viisastella!
Kaiken kukkuraksi mietityttää alan naisvaltaistuminen. Jos tuo nyt pitää paikkansa, niin sopii kysyä: missä ja miksi miehet luuraavat? Mättääkö jossain?
Kyllä ohjaajakin ikääntyä saa, myönnetään.
Tehtäväni kuuluu vielä nuorten elämään.
Ikää karttuu, nuoret varttuu, aika tää kiirehtää.
Kokemuksen, taidon myötä jaksaa!
On sanottu, että nuoret nuoria ohjaamaan! Se on ihan oikein! Mutta kyllä nuoren tueksi tarvitaan aina myös turvallinen aikuinen ohjaaja. Tämänhän me vanhat konkarit hyvin tiedämme. Uskon, että ihan tavallisena ja luonnollisena, todellisen ikäisenä esiintyvä ja harkiten omaa persoonallisuuttaan ilmentävä ja korostava nuorisotyöntekijä menestyy ja saavuttaa parhaiten niin nuorten kuin heidän vanhempiensa luottamuksen, kunnioituksen ja arvonannon. Sellaisena hän säilyttäisi työilonsa ja jaksaisikin paremmin kuin jonain nuorisomuodin oikkujen orjallisena matkijana, jos sellaisia onkaan. Teennäinen ikinuori väsyisi ennemmin tahi myöhemmin. Lyhyesti sanoen: Nuorisotyössämme aina tarvitaan sellaisia aikuisia, johon nuoret voivat pettymättä turvautua omaa tietään hapuillessaan!
Vielä vanhakin saa olla mukana, taustalla,
pitää kokemuksensa ja tiedot tarjolla.
Kerran jokainen on nuori, tiedät sen, aikuinen.
ken voi hyvän kasvumallin antaa?
On viisautta vetäytyä ajoissa taaemmalle ja antaa mahdollisuuksia tuoreille nuorisotyön haasteen vastaanottajille. On siis hyvä muistaa, että vanhuus ja viisaus eivät näet aina kulje käsikynkkää.
Mitä kasvumalliin tulee, on sanomattakin selvää, miten mahtava voima omalla esimerkillä on. Sanat kyllä kalpenevat sen rinnalla! Nii että… Voihan sitä viisastella…
Kerran ohjaajana toimin minäkin, sinäkin.
Muistuu mieleen hauskat jutut, tapahtumatkin.
Yhtä matkaa nuorten kanssa samoiltiin, seikkailtiin.
Edesmennyt Kotkan Toukolan setlementin nuorisosihteeri Timo Tarkiainen kertoi minulle vähän ennen kuolemaansa, noin 18 vuotta sitten, hupaisan jutun. Opettaja kysyi pojalta:
– Kuka oli maailman ensimmäinen ihminen?
– Väinämöinen, poika vastasi reippaasti.
– Ohhoh, ei se nyt ihan niin ollut, vaikka läheltä liippasikin. Etkö ole lukenut, että Aatamihan se oli?, ojensi opettaja. Siihen poika tuumaili:
– Kyllä, kyllä, jos otetaan ulkomaalaisetkin huomioon.
Elon tarkoitusta usein mietitään, kysellään:
Minkä tähden, vaivaa nähden, täällä hyöritään?
Tällaisiin syvällisiin kysymyksiin voi saada oivalluksia esimerkiksi leirien tai eräretkien iltanuotioilla, illan hämärtyessä, luonnon hiljentyessä ja hiilloksen hiipuessa. Ehkäpä silloin moni tuleen tuijottaja löytää vastauksen seuraavasta säkeestä:
Mutta Rakkaus on ilo elämän, ihanan,
sitä saamme ylistää ja kiittää!
Voihan aina viisastella sitä taikka tätä,
mutta omaan Ohjaajaamme luotan:
Hän ei meitä jätä!
Väinö Sinervo, Kotka
Polvijärven ja Kuusjärven kunnan nuoriso- ja raittiussihteerinä 1952-1964, Kotkan nuorisotoimenjohtajana 1964-1991
Kuvassa kerhonohjaajakurssilaisia päätöspiirissä Outokummussa 1960-luvun alkupuolella. Kurssin vetäjä, raittius- ja nuorisotyönohjaaja Sinervo oikeassa laidassa.

Siitä se alkoi
Toukokuussa tuli Käkisalmella virkaan vakituinen kirkkoherra Niilo Mustala. Hän kutsui meitä nuoria NKY:läisiä pappilaansa ja kertoi, että nuorten kristillisen yhdistyksen poikakerhotyö siirtyy seurakunnalle, ja että tarvitaan kerhonjohtajia. Hän jakeli tehtäviä kullekin ja minua osoittaen sanoi: “Pekka Suhonen menee sitten Tenkalahden koululle ja perustaa sinne poikakerhon.” En ollut itse koskaan ollut kerhopoikana enkä kerhonjohtajanakaan, mutta kieltäytyäkään ei voinut. Käsky oli annettu, ja sitä oli syytä noudattaa.
Poikia saapui, monen ikäisiä. Ohjeita ei ollut, miten pitäisi kerhon toiminta aloittaa ja sitä jatkaa. Välineinä olivat Joka Pojan laulukirjat ja lehtisahat, muutama puukko, pistopuikko ja viila. Isommista pojista valitsin ryhmänjohtajat. Nimiluettelot ja mahdolliset muut tiedot kirjasin muistiin. Oivalsin, että toiminnassa saattoi soveltaa ryhmämenetelmää ennen muuta askartelussa. Laulut laulettiin yhdessä. Alku- ja päätösluvut luin jostain hartauskirjasta.
Siitä se alkoi. Rukoushuoneessa kokoontui pastori Pentti Erkamon johtama kerho. Osallistuin niihin tilaisuuksiin, missä sain myös käytännön kokemusta. Tämä vapaaehtoinen toiminta kesti huhtikuun loppuun 1936, jolloin minut kiinnitettiin kokoaikaiseen yhdistettyyn suntion ja poikatyöntekijän tehtävään Käkisalmen seurakunnassa.
Pekka Suhonen
Teoksessa Veri veti nuorisotyöhön. Suomen poikien ja tyttöjen keskus ry, 1991.
Askartelu ja rakentaminen ovat olleet kiinteä osa kerhotoimintaa, niin tytöillä kuin pojillakin. Kuvassa turkulaispoikia veneenrakennuspuuhissa vuonna 1955. (RF020379/Nuoperi)

Ja nyt pitäisi vielä lomaa saada?
Meillä oli satakin nuorta Tampereen seurakuntien leireillä mukana 1950-luvulla. Minä ostin Nokian tehtailta suuria pakkilaatikollisia näkkileipää, elettiin kuitenkin vielä aika lähellä sotaa. Hankin teltat ja kattilat kaikki nuorisolautakunnan leirivälinevarastosta. Intillä ja Teisko-laivalla mentiin, ja siellä oli soutupaatti siellä Taulasalossa (Tampereen nuorisolautakunnan omistama leiripaikka). Sitten rakennettiin hella ja leiriportit, pystytettiin lipputangot, ja minä olin työntekijänä, olin leirinjohtaja, urheilupäällikkö, pastori ja kokki. Aamulla ensimmäisenä seitsemän aikaan oli oltava hereillä ja illalla viimeiseksi. Koko päivä siinä meni, mutta en mä tehnyt työtä, kun olin näiden kanssa. Mulla oli pojat määrätyt ryhmiin niin, että teidän telttakunta vastaa tosta, ja vaatimukset, kuri ja järjestys oli kerta kaikkiaan viimeisen päälle. Kukaan ei ikään mun leirillä polttanut esimerkiksi tupakkaa, puhumattakaan mistään muusta. Mulla ei ollut minkään näkösiä järjestysongelmia.
Jos tänä päivänä 80 pojan leiri menee jonnekin, niin siellä on pari emäntää ja isäntä ja kolme työntekijää, mut minä olin yksin. Kun tulin takaisin, niin oli kirkkoherra Tuominen vastassa laivalaiturilla ja minä vein terveisiä leiriltä. Olin siihen mennessä ollut jo sudenpentuleirillä, partioleirillä ja rippikoululeirillä, sit oli kerholeiri ja tämä viimeinen leiri oli joskus heinäkuun puolenvälin jälkeen. Sanoin kirkkoherralle, et olisin kysynyt kesälomaa. “Kesälomaa? Viikkotolkulla olette pitänyt kesälomaa, olette saanut olla vaan siellä teltoilla, ja nyt pitäis vielä lomaa saada.” Niin minä sanoin, että niin kirkkoherra, tällä viimesellä leirillä mulla oli 80 poikaa ja minä tein ruoat kolme kertaa päivässä ja hoidin kaiken. Et mä nyt kysyn kirkkoherralta, että jos teidän vaimonne tekisi ruoat kolme kertaa päivässä 80 kaverille jossain kivenkolossa suurella 30 litran kattilalla, niin pitäisittekö, että teidän vaimonne pitää lomaa. “Noo, sovitaan sitten, että viikko lomaa ja tänään on ensimmäinen lomapäivä.” Tämmöinen oli kirkkoherran käsitys leirinpidosta 1950-luvulla.
Seurakuntaneuvos Paavo “Piusa” Meriluoto
Tampereen seurakunnan poikaohjaajana 1950-luvulla
Teoksesta Matti Telemäki 1999: Taitava nuorisonkasvattaja. Suomalainen nuorisotyö 1940-luvulta tähän päivään tekijöidensä kokemana. Oulun yliopiston Kajaanin opettajankoulutuslaitoksen julkaisuja.
Kuvassa Turun Ruissalon leirin astiankuivausteline vuodelta 1956. (RF030118/Nuoperi)

Kunnallisen nuorisotyön pioneereja
Kouvolan keskustaan oli avattu nuorisotalo vuonna 1966, Torniomäkeen jo sitä ennen. Olin keskustan nuorisotalossa heti innolla mukana jo 15-vuotiaana, mikä olikin silloin alaikäraja taloon. Talvella 1967 alkoivat kaksi Pekkaa, kaupungin nuorisotoimenjohtaja ja seurakunnan poikatyönohjaaja, innostaa meitä nuoria lähtemään seuraavana kesänä Lappiin viikon vaellukselle. Olivat itsekin reippaasti alle kolmikymppisiä, aika noviiseja, mutta rohkelikkoja.
Minä en tiennyt Lapista enempää kuin mitä koulussa oli tuntureista ja poroista puhuttu,
vaeltamisesta puhumattakaan. Kummankin alueen nuorisotaloista lähti jengiä mukaan retkihankkeeseen ja rahan saamiseksi ideoimme yhdessä nuorisotyöntekijöiden kanssa pullonkeräyksen. Sellainen ajatus oli tuohon aikaan ihan uusi. Pääosin omakotitaloja olevassa Torniomäessä jaoimme postilaatikoihin lappuja tulevasta keräyksestä, tuskin sen enempää asiaa varmaankaan asukkaille ohjeistamatta. Keräsimme sovittuina päivinä pulloja pyörillä, kävellen ja autoilla. Satoja, varmaan tuhansia. Niitä kertyi kuorma-auton lavalle ihan tajuttoman paljon. Koska tällaista ei oltu koskaan alueella tehty, ehkei koko Kouvolassa, oli menestys ihan huikea.
Mutta hintansa tällä oli. Pullot olivat nimittäin lojuneet osittain vuosikymmeniä kellareitten perukoilla ja keittiökomeroissa ja keräyksen avulla asukkaat pääsivät niistä kätevästi eroon! Pulloja piti pestä ja tyhjentää homehtuneista mehuista jne. Teimme töitä monena iltana ja turnausväsymyskin alkoi jo vaivata. Mutta Pekkojen ja Torniomäen legendaarisen ohjaajan Akin kannustamina jaksoimme loppuun. Muistaakseni taloudellinen tulos ei työhömme nähden ollut kovin huimaava, mutta projekti hioi meidät ryhmänä yhteen ja osoitti nuorisotyön vaikuttavuuden.
Elokuussa 1967 linja-autollinen nuorisotalonuoria matkasi Raja-Jooseppiin ja vaelsi kouvolalaisten ensimmäisen reissun Raja-Joosepista Kiilopään maisemiin, 114 kilometriä.
Helena Kempas, Kotka
Kuvassa naantalilaisnuori pesee pyykkiä Lapin retkellä vuonna 1965. (RF2009:9/Nuoperi)

Kiinnostunut maaherra
Minun työurani aikana on ollut monta maaherraa, mutta erityisesti maaherra Kalle Määttä oli tavattoman kiinnostunut nuorisotyöstä. Hänen jälkeensä eivät maaherrat juuri tulleet mukaan nuorisotilaisuuksiin, mutta hän oli näissä mukana. Hän ja Kuosmanen olivat koulutovereita, ja hyvin usein kuljettiin matkat yhdessä. Ne olivat hauskoja matkoja. Jo siinä vaiheessa, kun minä olin läänin lautakunnan sivutoimisena sihteerinä ja hän oli puheenjohtajana, niin vuonna 1955 – kun oli ensimmäinen nuorisoviikko – hän soitti lukeneensa lehdestä tästä tapahtumasta ja kysyi, saako “näinkin vanha mies tulla kattomaan”. Hän oli joka vuosi katsomassa. Sitten ovimies tuli aina sanomaan, että maaherra tuolla perällä seisoo, eikä sillä oo istuintakaan. Vaikka minä pyysin häntä eteen istumaan, niin hän halusi olla yleisön joukossa, ja hän oli aina seuraamassa. Koskaan ei tullut kaupunginhallitus, vaikka joka vuosi minä kutsuin. Hän oli aidosti kiinnostunut. Hän oli myös mukana, kun järjestettiin luentotilaisuuksia eri puolilla lääniä. Näissä tilaisuuksissa hän pyysi minut viereensä istumaan, että saattoi kysyä keitä oli paikalla. Hän kyseli, että kuka se tuo on ja kuka se tuo on. Hän tiesi, että minä tunnen eri kuntien ihmisiä ja halusi tietysti muistiapua. Jälkikäteen aatellen oli kyllä jännää, että hän osallistui, kun sitten seuraajat eivät sitä tehneet. Hänellä oli henkilökohtainen kiinnostus.
Kerran sitten, kun hän oli jo eläkkeellä, hän sattui tulemaan Suomalaisen klubin kohdalla minua vastaan, pysähtyi ja totesi: “Ai rouvakin elää vielä.”
Ebba Askonen, Oulu, 2004 (TYKL/AUD/72)
Kuva: Vuonna 1960 Oulun nuorisotyölautakunnan järjestöjen edustajille suunnatun kotimaakuntaretken kolmantena päivänä jouduttiin Kuusamon Juumassa myös venekyytiin noin kymmenen hengen ryhmässä. Kuvaa käytetty näyttelyesitteessä “Sakit, lössit, jengit ja nappulat – Nuorisotyön vuosikymmenet”, 2004. (RF04262/Nuoperi)
Ebba Askonen on kirjoittanut myös Nuoperin näyttelyesitteeseen oman tarinansa “Muisteluksia Oulun kaupungin ensimmäisen nuorisosihteerin alkutaipaleelta” (Sakit, lössit, jengit ja nappulat – Nuorisotyön vuosikymmenet, 2004) ja kutsumuksen merkityksestä työssä “Aito nuorisotyöntekijä” julkaisuun Nuorisotyön mieli ja merkitys (2009).

Tasoittava pelaaja
Martti Pöysälästä tuli Kotkaliiton järjestöohjaaja vuonna 1955. Tässä toimessa hän oli puolisentoista vuotta. Tuohon aikaan sisältyi myös suuri 5 000 sos.dem. nuoren kansainvälinen leiri Tampereen Kissanmaalla. Pöysälä toimi tapahtuman urheiluvastaavana. Leiri kesti kymmenen päivää. Luonnollisesti jo leirin rakentaminen otti oman aikansa, samoin sen purkaminen, joten voi sanoa, että työtä oli riittävästi kuukaudeksi.
Eräs tarina nousee tuosta leiristä erityisesti mieleen. Leirialueen lähellä asui Veikko Sinisalo, jota luonnollisesti työväenaatteen miehenä kiinnosti kyseinen tapahtuma. Sinisalo tuli aina iltaisin katsomaan, kun työleiriläiset rakensivat. Kerran hän pyysi työmiehet kotiinsa saunomaan. Hän kuuli, että yleisötapahtumaksi on suunnitteilla jalkapallo-ottelu Ratinan kentälle. Vastaansa leiriläiset saisivat TUL:n joukkueen, joka pelasi mestaruussarjassa. Leiriläisten joukkueen kokoonpano oli altavastaajana mestaruussarjan porukkaa vastaan, ja asia huoletti Pöysälää. Sinisalo keksi, että samaan aikaan Tampereella kuvataan Musta rakkaus -elokuvaa ja siinä mukana on jalkapallomaajoukkueen pelaaja Åke Lindman. Sinisalo lupasi kysellä miestä ja Lindman suostui sillä ehdolla, että kaikki filmauksessa mukana olevat pääsevät ilmaiseksi Ratinaan. Tämähän ei ollut ongelma, sillä tapahtuma oli ilmainen. Niin Lindman pelasi leiriläisten joukkueessa, tasoittaen joukkueiden voimasuhteita.
Martti Pöysälä, Helsinki, 2014 (TYKL/AUD/1007)
Kuvassa Turun Kisaveikkojen miesten jalkapallon edustusjoukkue vuodelta 1948. (RF2009:60/Ensio Laine/Nuoperi)

Tuokiokuvia vuoden 2006 nuorisolain valmistelusta
Vuoden 2006 nuorisolain taustalla oli monivaiheinen kehitys 1990-luvun alun lamavuosien jälkeen. Tähän ajoittui asiantuntijavoimin laadittu tiivis nuorisostrategia Nuostra sekä aloitteet eräänlaisen nuorisotyön ja -politiikan konserniajattelun juurruttamiseksi valtionhallintoon. Nämä pyrkimykset heijastuivat vuoden 1995 nuorisotyölakiin siten, että nuorten kansalaistoiminnan edistämisen rinnalle toiseksi perustavoitteeksi säädettiin nuorten elinolojen parantaminen. Käytännössä tämä merkitsi lähinnä nuorten työpajatoiminnan voimakasta kehittämistä.
Nuorisotyölainsäädäntöä on uudistettu noin kymmenen vuoden välein: 1972-1974, 1985, 1995 ja 2006. Uusin lakiesitys on menossa eduskunnan käsittelyyn syksyllä 2016. Miltei välittömästi vuoden 1995 lain hyväksymisen jälkeen käynnistyi Suomen aloitteesta Euroopan neuvoston nuorisokomiteassa Suomen nuorisopolitiikan maatutkinta pilottihankkeena. Maatutkinnassa kulttuuriministeri Claes Anderssonin johtama ryhmä valmisti kokonaisvaltaisen, eri ministeriöiden toimialat kattavan, selvityksen maamme nuorison elämäntilanteesta, politiikan menestyksistä sekä ongelmista. Kansainvälinen tutkijaryhmä antoi arvionsa Suomen tilanteesta.
Tulokset esiteltiin vuonna 1997 Strasbourgissa. Esittely suoritettiin kolmikielisellä (englanti, ranska, suomi) CD-rompulla. Se oli tuolloin uutta sekä Suomessa että Euroopassa. Tapahtuma oli varsin onnistunut ja lämminhenkinen, erityisesti iltatilaisuus, jossa kulttuuriministeri Anderssonin pianoesitysten säestyksellä tarjoiltiin suomalaisen keittiön parhaita tuotteita presidentinlinnan kokin avustuksella. Liekö onnistuneella maatutkinnalla ja Strasbourgin tapahtumilla ollut vaikutusta siihen, että Lasse Siurala valittiin seuraavana vuonna Euroopan neuvoston nuorisokomitean Strasbourgin keskuksen johtajaksi.
Suomen nuorisopolitiikan maatutkinta hahmotti uudella tavalla maamme nuorisopolitiikan kokonaisuutta, mikä heijastui aikanaan vuoden 2006 nuorisolakiin. Vuosituhannen vaihteen jälkeen vuonna 2003 kulttuuriministeri Tanja Karpela käynnisti uuden nuorisolain valmistelun arvokeskustelulla. Tämä toteutettiin lukuisten tilaisuuksien ohella nettikeskusteluna, jolla pyydettiin kannanottoja nuorisolain arvopohjaksi. Ehdotuksia tuli 241, joista suurin osa oli varsin asiallisia ja asiassa pysyviä. Esimerkiksi, kun vastaajilta kysyttiin eurooppalaisuus vai maailmankansalaisuus, niin kansa vastasi solidaarisuus. Tulevassa laissa tämä sai muodon yhteisvastuu. Oma pieni episodinsa lain arvopohjan muotoutumisessa oli eläinystävänä tunnetun kulttuuriministerin toivomus eläinten oikeuksien huomioon ottamisesta laissa. Se ratkaistiin liittämällä arvoperustaan ympäristön ja elämän kunnioittaminen.
Lakiluonnosten käsittelyyn käytettiin uusia menetelmiä. Kun perinteinen lainvalmistelu oli yleensä tapahtunut suljetussa lainvalmistelutoimikunnassa ja lausunnolle lähetettiin valmis luonnosesitys, niin vuoden 2006 nuorisolain valmistelun yhteydessä netissä sekä alueellisissa ja toimialoittaisissa tilaisuuksissa oli käsiteltävänä 21 jatkuvasti kehittyvää luonnosta. Tästä valtion hallinnossa uudesta valmistelutavasta oltiin kiinnostuneita ja kävimme kertomassa siitä eri ministeriöissä.
Kentältä, erityisesti kuntien nuorisotyöntekijöiden taholta, toivottiin nuorisolautakuntien palauttamista kuntien organisaatioon. Tätä ei saatu, mutta saatiin lain 8. §, jossa säädettiin seuraavaa: Nuorille on järjestettävä mahdollisuus osallistua paikallista ja alueellista nuorisotyötä ja -politiikkaa koskevien asioiden käsittelyyn. Lisäksi nuoria on kuultava heitä koskevissa asioissa. Lain 7. §:ssä määriteltiin lisäksi kuntien tehtävät nuorisotyössä ja -politiikassa varsin kattavasti. Jostain käsittämättömästä syystä Kuntaliitto ei asettunut vastustamaan näitä pykäliä.
Merkittävä uudistus 2006 laissa oli se, että valtioneuvosto hyväksyy joka neljäs vuosi nuorisopolitiikan kehittämisohjelman. Kehittämisohjelman valmisteluun osallistuivat kaikki nuorten kannalta keskeiset ministeriöt opetusministeriön johdolla. Ensimmäisestä kehittämisohjelmasta vuosille 2007-2010 muodostui konkreettisuudessaan varsin mielenkiintoinen ja myös suureksi osaksi toteutuva. Liekö syynä tämä, kun seuraava ohjelma toteutettiin hieman yleisemmällä tasolla.
Nuorisolain toteuttamista helpotti monin osin se, että vuodesta 2005 lähtien kirjastojen valtionosuudet, joita oli 1990-luvun laman seurauksena siirretty noin 500 miljoonan markan edestä veikkausvoittovaroista maksettavaksi, palautettiin asteittain ns. budjettivarojen puolelle. Tämä merkitsi erityisesti nuorisomäärärahoihin huomattavaa, noin 60 prosentin, lisäystä muutaman vuoden aikana. Lisämäärärahoja ei haluttu käyttää olemassa olevien rakenteiden vahvistamiseen vaan kehittämistyöhön. Onneksi oli käytettävissä edellä mainittu valtioneuvoston hyväksymä nuorisopolitiikan kehittämisohjelma, jossa riitti konkreettisia kehittämiskohteita. Siksi vuodet 2006-2010 olivat voimakkaan kehityksen kautta nuorisotyössä ja -politiikassa. Yritimme pitää matalaa profiilia eri hallinnonaloille, koska kateus vie kalatkin vedestä. Opetus- ja kulttuuriministeriössä yhteistyö kulttuuripuolen kanssa onnistui hyvin, samoin työ-, sosiaali- ja terveysministeriön sekä ympäristöministeriön kanssa.
Vuoden 2006 nuorisolakiin (7. §) kirjattiin ensimmäisen kerran nuorten työpajapalvelut yhdeksi nuorisotyön ja -politiikan alueeksi, tosin ei pakollisena tehtävänä vaan tarvittaessa toteutettavana toimintamuotona. Samassa pykälässä todettiin, että “Nuorisotyötä ja -politiikkaa toteutetaan monialaisena yhteistyönä paikallisten viranomaisten sekä yhteistyönä nuorten, nuorisoyhdistysten ja muiden nuorisotyötä tekevien järjestöjen kanssa.” Tämä enteili jo muutaman vuoden kuluttua tapahtuvaa nuorisolain täydentämistä (2010) yksityiskohtaisemmilla säädöksillä monialaisen yhteistyön organisoimisesta kunnissa, etsivän nuorisotyön järjestämisestä sekä näihin liittyvien nuoria koskevien tietojen luovuttamisen ehdoista ja käsittelystä. Hämmästyttävän nopeasti hyvin toimivan työpajatoiminnan rinnalle kehittyi lähes koko maan kattava etsivän nuorisotyön järjestelmä.
Nuorisoasiainneuvos Kimmo Aaltonen, Helsinki
Kuvassa Nuoruus Suomessa -CD-Romin kansi.

Festivaaleja
“Noin 12 000 nuorta idästä, lännestä ja etelästä saapui kesällä 1962 Helsinkiin Maailman nuorison ja ylioppilaiden VIII rauhan ja ystävyyden festivaalille. Tunnelma oli jännittynyt, sillä vastustajat pitivät festivaalia kommunistinuorison juhlana.
Rauhan ja ystävyyden festivaali Helsingissä oli kylmää sotaa kulttuurin keinoin. Haasteista huolimatta yksi Suomen historian suurimmista kansainvälisistä tapahtumista kyettiin toteuttamaan mallikkaasti.
Festivaaliviikolla Helsingissä ihastuttiin ja vihastuttiin, tanhuttiin ja twistattiin, paettiin kyynelkaasua ja loikattiin länteen. Myös tasavallan ikinuori presidentti Urho Kekkonen puettiin festivaaliliinaan.”
(Joni Krekola: Maailma kylässä 1962 – Helsingin nuorisofestivaali, 2012. Takakansiteksti.)
—–
Kirjatietouden lisäksi on festareita Nuoperille muistellut työelämähaastatteluissa moni. Alla Anneli ja Teuvo Hömppi sekä Eino Laitinen tiivistävät kokemuksiaan:
Vuoden 1962 Helsingin festivaalit ovat jääneet niin Teuvo kuin Anneli Hömpin mieleen. Erityisesti päättäjäisjuhla Kaivopuistossa oli hieno ja vaikuttava. Niissä muisteltiin Hiroshiman atomipommin pudotusta toisen maailmansodan päätteeksi ja pommituksen vaikutuksia Japaniin ja maailmaan yleensä. Pommi pudotettiin siis samana päivänä, mutta vuosia aiemmin, kuin päätösjuhlat pidettiin.
Anneli Hömppi oli festivaaleilla suuren latinalaisamerikkalaisen ryhmän huoltajana ja tulkkina ja hän muistaa myös minkä vaikutuksen latinoiden sambakulkue teki suomalaisiin katselijoihin. Iloinen kulkue oli hyvää mainosta, sillä festivaalien alkaessa oli niiden vastaanotto nihkeä ja esimerkiksi osallistujien autoja kivitettiin. Myös lehdistön asenne oli torjuva. Helsingin Sanomat ei kommentoinut tapahtumaa mitenkään ennen kuin presidentti Kekkonen osallistui unkarilaisten juhlaan. Mutta festivaalien edetessä myös suomalaiset tulivat asialle myötämielisemmiksi, joten päätösjuhla oli jo senkin puolesta miellyttävä.
Teuvo Hömppi tietää ihmisiä, jotka kantoivat CIA:n painamia lentolehtisiä suoraan roskiin, tarkalleen ottaen Kulttuuritalon keskusuuniin festivaalien aikana. Lämmitystä tarvittiinkin, sillä kesä oli ollut viileä. Ihmiset olivat ilmoittautuneet vapaaehtoisiksi lehtienjakajiksi, tosin he saivat maksun työstään amerikkalaisilta (siis levityksestä, ei polttamisesta). Hömppi oli itse ranskalaisten osallistujien tulkkina ja huoltajana, joten hänellä riitti puuhaa. Esimerkiksi Francon espanjalaiset kätyrit yrittivät soluttautua ranskalaisten kautta vakoilemaan espanjalaisten käytöstä festivaaleilla. Hömppi sai asian selville ja kyyditsi ei-toivotut osallistujat Turkuun ja varmisti, että he myös poistuivat laivalla maasta.
Anneli ja Teuvo Hömppi, Vantaa, 2005 (TYKL/AUD/108-109, SPA/341)
—–
Festivaaleja järjestettiin periaatteessa neljän vuoden välein. Aina välillä väliä venytettiin tai lyhennettiin. Festivaalien avulla saatiin satoja nuoria yhteen. Vuonna 1962 Helsingin festivaaleilla Laitinen teki töitä miltei yötä päivää. Hän asensi roikkalamppuja ja siivosi paikkoja tapahtumien jälkeen ja ennen tilaisuuksia järjesteli tiloja tapahtumakuntoon.
Vuonna 1973 festivaali järjestettiin Berliinissä. Laitinen osallistui festivaaleille STT:n kirjeenvaihtajana. Hän raportoi festivaalista säännöllisesti. Monissa maakuntalehdissä olikin hänen juttujaan. Festivaali olisi haluttu järjestää useammin kapitalistisissa maissa, mutta tavoitteessa onnistuttiin vain kaksi kertaa: Wienissä ja Helsingissä. Vuonna 1967 festivaali oli tarkoitus järjestää Algeriassa, mutta siellä sattui vallankaappaus. Suomesta tapahtumaan oli menossa 800 nuorta. Heille järjestettiin korvaukseksi kolmen viikon junamatka Neuvostoliitossa. Osallistujat asuivat junassa, kävivät suihkussa asemilla pressun takana ja matkustivat Mustanmeren tienoilla. Matkasta jäi hienot muistot. Vuonna 1978 festivaalit pidettiin Kuubassa. Laitinen oli niissä mukana valtuuskunnan jäsenenä.
Eino Laitinen, Raisio, 2004 (Haastattelu: TYKL/AUD/50)
—–
Helena Kempas on kirjoittanut osallistujan kokemuksia vuoden 1973 Berliinin festivaaleilla Nuoperin julkaisuun “Mansikkahilloa ja karjalanpiirakkaa. Suomen ja Saksojen nuorisoyhteistyöstä” (2011).
Kuva on Helsingin festivaalien 1962 avajaiskulkueesta. (RF2005:639/Nuoperi)

Mainontaa mustamaijalla ja helikopterilla
Aloitin uuden Hervannan seurakunnan poikatyöntekijänä Tampereella. Hervantaan oli vuonna 1979 valmistunut Reima ja Raili Pietilän suunnittelema seurakuntatalo ja vapaa-ajan keskus, jossa nuoriso-ohjaajaa varten oli varattu pieni, lähinnä siivouskomeron kokoinen tila. Vahtimestari sanoi tiloihin viimeksi tulleen pari kolme poikaa, mutta mää sanoin hankkivani enemmän. Kriminaalihuollon aikana ja kaupungilla työskennellessäni olin luonut suhteet poliisimestari Paavo Koskelaan. Mää menin Paavon juttusille ja sanoin, että voisiks sää antaa mulle mustamaijan käyttöön tonne Hervantaan, että ne tulis mainostaan mun juttuani. Paavo alkuun epäröi, mutta loppujen lopuksi antoi kolme. Sit mää hain palokunnasta pari paloautoa. Me oli ajoitettu niin, että ne oli yhtaikaa siellä liikkeellä mainostaen kovaäänisestä: “Huomio, huomio, poikailta tänään!”
Lentotoimesta mulla oli helikopteri, joka ajeli siellä Hervannan yllä ja jakoi lentolehtisiä. Lehtimiehistä Lehtosen Ossi ratsasti semmoisella valkoisella hevosella siellä Hervannan kaduilla ja liikekeskuksessa ja ilmoitti, että tänä iltana on poikailta. Silloinen jääkiekkomaajoukkueen kapteeni Lasse Oksanen, mun kerhojohtaja lapsuudessa, oli siellä kans ja kutsui poikia ja isiä poikailtaan.
Muistan kun tuli se perjantaipäivä, olin kotona Kaukajärvellä, kun seurakuntatalolta vahtimestari soitti ja sanoi ulkopuolella olevan niin paljon väkee, ettei hän pääse ulos. Ehkä puolet mahtui sinne isoon saliin ja puolet jäi ulkopuolelle. Mää aloitin tosi näyttävästi ja jatkoin sitten kaikenmoisilla pukkiparaateilla.
Kun mää lähdin kotoa töihin, niin naapurit katto Tuula-vaimoa aina vähän säälivästi ja sanoivat: “Se teidän mies näkyi menevän sulka päässä.” Mutta mää huomasin, että kun panin itseni peliin ja heittäydyin sinne, niin muutkin isät innostuivat ja sanoivat, että kyllä tää on hullua touhua, mutta koetetaan kerran elämässä – ja niin me koettiin monet merirosvoristeilyt. Leirit täyttyivät heti, ja mukana oli alempienkin sosiaaliryhmien poikia. Joku kävi mulle kiroomassakin, että perkelettäkö sitä meirän poikaa tänne houkutellaan, mutta sitten se innostu ittekkin.
Matti “Asseri” Nyberg
Johtava nuoriso-ohjaaja
Teoksessa Matti Telemäki 1999: Taitava nuorisonkasvattaja. Suomalainen nuorisotyö 1940-luvulta tähän päivään tekijöidensä kokemana. Oulun yliopiston Kajaanin opettajankoulutuslaitoksen julkaisuja.
Nuoperin haastattelu 15.1.2007, TYKL/aud/179
Kuvassa Naantalin mopokurssin kilpailun voittajat vuodelta 1964. (RF2009:6)

Suurin kiitos
Olin Tampereen kaupungin sosiaalilautakunnan alaisessa vastaanottokodissa iltaohjaajana vuonna 1973. Paikka oli tuolloin aika karmea. Sieltä on sekä tosi ikävät että tosi mahtavat muistot. Paikan aiempien käytäntöjenkin takia asukkaat olivat tottuneet kulkemaan pettymyksestä toiseen, joten tärkeintä uudessa työssä oli luottamuksen rakentaminen. Kun luottamus syntyi, voitiin mennä jo kauemmas esimerkiksi jääkiekkomatseihin, kunhan ensin oli kerjätty niihin liput.
Valitettavasti oma polveni petti ja jouduin leikkaukseen ja pitkälle sairaslomalle, joten ei ollut mieltä jatkaa työtä pidempään kuin tuo vajaa vuosi. Mutta iltaohjaajan työni ansiosta sain myöhemmin kokea myös lämpimimmän muistoni nuorisotyöstä.
Olin ostanut vuonna 1974 prätkän ja joitain vuosia myöhemmin ajoin sillä Tampereelle. Olin jo lähellä linja-autoasemaa, kun minut ympäröi monta moottoripyörää. Hiukan kiireellä koukkasin lähimmälle huoltoasemalla “tankkaamaan”, mutta pyörät seurasivat perässä. Yksi kuljettaja nosti silmikon ylös ja kysyi: “Oletko Kontkasen Pekka?” Vastattuani myöntävästi “miehet” esittäytyivät Raholan aikaisiksi pojiksi, jotka olivat ottaneet selville, että minulla on moottoripyörä ja olivat tunnistaneet sen maantiellä. Halusivat tulla moikkaamaan ja kiittämään. Se on paras kiitos ja motivaattori, mitä olen ikinä työstäni saanut.
Pekka Kontkanen, Outokumpu
Kuvassa Vaasan moottoripyöräkerho vuodelta 1972. Kuva oli myös Nuoperin näyttelyssä. (Nuoperi/Vaasa)

Sotilaspojat suurkisamatkalla
Sotilaspoikien suurkisoissa 6.-8.8.1943 näin ensi kertaa pääkaupungin. Niin kuin olen päiväkirjaanikin kirjoittanut, ei se urheilu ollut tärkeää vaan se, että pääsi Helsinkiin.
Stadionin kentällä oli suuri voimistelunäytös, jossa minäkin olin mukana. Minulla on sellainen muistikuva, että olisin ollut mukana myös 4×100 metrin viestijoukkueessa, mutta se ei ilmene osanottajalistoista. Jossakin kilpailussa kuitenkin juoksin Denis Johanssonin kanssa samassa viestijoukkueessa. Siitä olen monta kertaa leuhkinut ja jättänyt tietenkin kertomatta, että olimme silloin 13-14-vuotiaita. Deniksestä tuli myöhemmin kuuluisa juoksija ja myös jonkinlainen boheemiurheilija.
Helsingin kisoista on jäänyt mieleeni pieni tapaus. Olimme majoitettuina erääseen kouluun jossakin Töölössä, muutaman sadan metrin päässä stadionilta. Makasimme kreppipaperipatjoilla luokan lattialla. Kerran aamulla, kun olimme menossa stadionille harjoituksiin, eksyimme. Oli pilvinen päivä ja kaikki talot ja kadut näyttivät samanlaisilta. Meillä ei ollut aavistustakaan mihin päin pitäisi jatkaa matkaa. Sitten kohtasimme kadulla pari upseeria. Kuuntelimme heidän keskusteluaan ja totesimme, että samalla asialla ollaan. Lähdimme seuraamaan heitä ja pian oltiinkin stadionilla. Ei tarvinnut tunnustaa maalaisuuttaan.
Illalla päätimme yrittää ravintolaan. Oli rapuaika ja meinasimme kokeilla ravun syöntiä. Siinä Mannerheimintiellä, Messuhallin lähellä, oli sopivan näköinen ravintola. Eteen nousi kuitenkin portsarin tassu: “Ei noissa kamppeissa tulla tänne!” Koetimme selittää, että olemme suuria viskaaleita sotilaspoikajärjestössä, mutta mikään ei auttanut. Oikeassa sotilaspuvussa olisimme päässeet minne vain.
Matti Nummelin
Ote muistelmista vuodelta 1996
Myös Nuoperin haastattelu 15.8.2013, TYKL/aud/958
Kuvassa sotilaspoikien joulujuhla Vähäväkisten juhlasalissa Turussa 17.12.1942. Suojeluskuntavääpeli Ilmari Rinne eturivissä keskikäytävän vasemmalla puolella ensimmäisenä. Sotilaspojilla oli “ylijäämäpuvut” eli vihreänharmaat englantilaiset sotilaspuvut, joita myös “myötätunnoiksi” haukuttiin. Matti Nummelin liittyi sotilaspoikiin vuonna 1942. Hän kuului merisuojeluskuntaan, jonka koulutusaluksena oli SP 12 -purjealus. Kuva Matti Nummelinin kokoelmista.

Huussin tolpat
Oli alkukesä 1959. Tampereen seurakuntien leirikeskuksessa Isosaaressa oli nuorisotyöntekijöitten talkooleiri. Siivottiin pois talven jälkiä ja kunnostettiin leirirakennelmia. Yhteishenki oli porukassa erinomaisen hyvä. Työn ohessa juteltiin paljon, vakavia ja vähemmän vakavia.
Kun huomattiin, että poikatyönohjaajien ryhmässä oli neljä Penttiä, sanoi eräs huulenheittäjä: “Niistähän saadaan hyvät huussin tolpat.” Yksi näistä Penteistä oli Pentti Laasonen ja toinen olin minä. Silloin alkoi tuttavuutemme, ja se on kestänyt, vaikka emme olekaan leirikäymälän nurkkatolppina joutuneet seisomaan.
Pentti Laitinen
Teoksesta Veri veti nuorisotyöhön. Suomen poikien ja tyttöjen keskus ry, 1991.
Kuvassa leirirakennelmia tehdään Turun Ruissalossa kesällä 1956. (RF030117/Nuoperi)

Yhteiskunnalliseen korkeakouluun
Sotilaspoika-aikainen esimieheni Ilmari Rinne, joka nyt toimi Auralan setlementin nuorisosihteerinä, otti syksyn 1945 tullen minuun yhteyttä ja kertoi, että Yhteiskunnallisessa Korkeakoulussa Helsingissä alkaa nuorisotyöntekijäin koulutus, ja minussa olisi hänen mielestään ainesta alalle.
Minua ensin hiukkasen hirvitti, että minustako akateeminen??? Ei kai sentään. Mutta lähetin kuitenkin hakemukseni. Sen liitteenä piti olla suosituksia ja niitä toki heltisi Rinteeltä ja tietenkin Partiopoikajärjestöstä. Tälle ensimmäiselle kokeiluluontoiselle kurssille otettiinkin vain sellaisia, joilla oli järjestössä saatu pohjakoulutus. Järjestöille oli jaettu kiintiöt ja minä pääsin siis partiopoikien kiintiölle. Muita SPJ:n edustajia olivat Martti Pitkänen ja Rolf Paatero, joka oli myös ollut vähän aikaa piirijohtajana kuten minäkin.
Pian tulikin kutsu: “Hakemukseenne viitaten kutsumme Teidät kirjalliseen sisäänpääsytutkintoon, joka pidetään Yhteiskunnallisessa Korkeakoulussa kuluvan syyskuun 17 pnä klo 10-14. Tutkinto käsittää suomen kielen kokeen. Helsingissä syyskuun 12 pnä 1945, Yhteiskunnallisen Korkeakoulun kanslia.”
Tuo oli hyvin vaatimattoman näköinen monistettu paperilappunen, joka on säilynyt päiväkirjaani liimattuna, mutta sillä oli suuri merkitys minun tulevalle elämälleni. Tutkinto oli vain ainekirjoitus. Aiheita en enää muista, eikä päiväkirjanikaan kerro juuri mitään siitä.
Kurssi oli rankka. Ei ollut harvinaista, että olimme koululla aamukahdeksasta iltakahdeksaan. Pari kurssilaista keskeytti liikarasituksen takia, 32 aloitti ja 30 päätyi todistukseen. Kurssia pidennettiin heti seuraavana vuonna, joten meidän kurssimme jäi ainoaksi yksivuotiseksi. Saimme kuitenkin sosionomin arvon kahdeksan kuukautta kestäneen opiskelun tuloksena. Olemme edelleen hyviä ystäviä.
Päiväkirjastani: “Nursojen rakas parvi oli silloin vielä (syksyllä 1945) joukko toisilleen tuntemattomia ihmisiä. Nyt olemme kuin samaa perhettä. Niin yhdisti kahdeksankuukautinen yhdessäolo meidät toisiimme. Näköalaamme laajennettiin. Emme olleet enää vain omien järjestöjemme työntekijöitä, vaan meitä odotti koko maa ja koko maailma.”
Matti Nummelin
Ote muistelmista vuodelta 1996
Myös Nuoperin haastattelut 7.6.2013 ja 15.8.2013, TYKL/aud/958
Kuvassa nursoja eli nuorisotyön opiskelijoita hiukan myöhemmältä ajalta, vuodelta 1956. Vierumäen Urheiluopiston luentosalissa mm. Hilkka Salonen ja Erkki Karjalainen. (RF04128/Nuoperi)

Kerttu Varjon päiväkirjamerkintöjä 29.7.1962. Nuorisoperinteen keskusarkisto.

Tanssin ihmeellinen maailma
Opiskelin Suomen Nuoriso-opistossa Mikkelissä 1970-71. Meillä kaikilla opiskelijoilla oli työntäyteinen, mielenkiintoinen opintokausi, johon sisältyi paljon niin teoriaa kuin käytännönharjoitteluakin erilaisissa ryhmissä. Opiskelukavereillani oli ryhmätapaamisia alkoholiparantolan asiakkaiden kanssa pitkin talvea. Keväällä he päättivät järjestää päätösjuhlan tarjoiluineen ja ohjelmineen.
Meitä kutsuttiin opistolta muutama naisopiskelijakin mukaan. Siihen oli syynsä, koska ilta huipentui tansseihin. Ilta oli oikein mukava ja mieleenpainuva. Minun mieleeni jäi erityisesti yksi tanssi nuoren alkoholistimiehen kanssa. Hän pokkasi minut tanssimaan. Ensi kosketus oli hyvin dramaattinen, sillä hän vapisi kuin haavanlehti aloittaessamme tangon. Minä “vanhana tanssijana” olin rento ja pysyin kuviossa, jota hän täristen aloitti. Yritin laukaista tilannetta muutamalla sanalla. Hän kuitenkin tärisi edelleen, kunnes sai sanotuksi: “En ole koskaan tanssinut selvin päin!”. Tuon kerrottuaan tanssi alkoi sujua. Kehuin häntä ja kehotin hankkimaan lisää onnistuneita kokemuksia tanssin ihmeellisessä maailmasta.
Uskon hänen saaneen uuden kokemuksen myötä mahdollisuuden nauttia tanssin yhteiselosta, vaikka vain hetken verran kerrallaan.
Kirsti Mäntynen, Espoo
Kuvassa ollaan Kuusjärven (nyk. Outokumpu) kunnan nuorisonohjaajien peruskurssilla syksyllä 1958 harjoittelemassa tansseja virastotalon pihamaalla. (RF030413413/Nuoperi)

Työpajatoiminta alkuun Elimäellä
Kaksikymmentäyksi vuotta sitten, vuonna 1995, sain esimieheltäni tehtäväksi perustaa Elimäelle nuorten työpajatoiminnan. Olin tullut juuri hoitovapaalta ja mietin, että apua, mitähän se työpajatoiminta oikein on. Äkkiä sitten otin selvää, missä nyt mennään ja mietin, että mitä siellä työpajassa oikein tehdään. Ajattelin, että siellä varmaan tytöt ompelevat ja pojat tekevät puutöitä. Soitin ompelijaystävälleni ja pyysin häntä kirjoittamaan paperille mitä hän tarvitsisi, jos perustaisi ompelimon. Seuraavaksi soitin paikalliseen S-Marketiin ja kysyin mitä tarvitaan, kun perustetaan puusepän verstas. Siellä rupesivat nauramaan, että kuule tyttö. Eivät ottaneet minua tosissaan. Puutöitä harrastava mieheni sitten listasi mitä kaikkea tarvitaan, kun perustetaan tämmöinen puuverstas. Ja tutulta ompelijalta sain listan ompelimon tarvikkeista. Jotta minulle ei taas naureskeltaisi marketin rautaosastolla, otin mieheni mukaan mennessäni ostamaan puusepän välineitä. Hän opasti, että tarvitaan tämä ja tämä ja tämä. Minulla oli käytettävissäni 30 000 markkaa.
Tämä oli syksyä, ja ajattelin, että työpajatoiminta alkaisi tammikuussa. Otin yhteyttä työvoimatoimistoon ja haastattelin jo valmiiksi miehen, joka alkaisi vetää työpajaa. Olin tietysti jo tehnyt ministeriöönkin kaikki paperit ja neuvotellut Kimmo Aaltosen kanssa, että Elimäellä sitten alkaa tämä nuorten työpajatoiminta, että rahaa varmaankin saadaan. Olin myös käynyt paikallisten yrittäjien kanssa puhumassa, että työpajatoiminta ei tule haittaamaan yrityksiä. Työpajan ohjaajakin aloitti työt jo joulukuussa, kun työvoimatoimistosta saatiin palkkaukseen rahat.
No, se oli marraskuun loppua tai joulukuun alkua, kun luin sitten lauantaina Kouvolan Sanomista, ketkä olivat saaneet ministeriöstä avustusta. Vehkalahti oli saanut rahaa, mutta Elimäkeä ei ollut listalla. Olin aivan hädissäni, että mitä “piip”. Sain siinä aivan kohtauksen. Olin nämä kaikki hommannut valmiiksi, emmekä saakaan rahaa. Onneksi siinä oli se viikonloppu aikaa miettiä. Ja kun maanantai koitti, niin soitin ministeriöön Kimmo Aaltoselle, että mitä minä luen täältä lehdestä. Lupasit ne rahat, missä ne rahat ovat? Kimmo Aaltonen selitti minulle asiaa, ja minä olin, että ei kuule, täällä on kaikki valmiina ja on tehty just niin kun sinä olet sanonut. Mihin ne rahat menivät? Ne menivät Vehkalahdelle. Miten ne sinne menivät, minulla oli valmiit suunnitelmat. No, Vehkalahti oli ehkä parempi. Minä olin vaan, että vai niin, mutta hyvät ovat suunnitelmat Elimäelläkin. Tarvitsemme ne rahat, että meillä on valtuuston kokous silloin ja silloin ja minulla on kuule kaikki hankittuna ja hommattuna, minun on saatava ne rahat. Kimmo Aaltonen myöntyi, että ehkä hän sitten teki virhearvion, että saat rahat sitten kevään lisäbudjetista. Sanoin, että tämä ei riitä. Kunnanjohtajalle pitää tulla kirjallinen tieto asiasta. Aaltonen sitten lähetti faksilla kunnanjohtajalle tiedon, että rahat tulevat varmasti. Minä kävin itse puhumassa Laajaniemelle, että ne rahat kyllä tulevat, ja tuli se faksikin.
Sitten oli se valtuuston kokous. Sanoin Laajaniemelle, että työpajalle on annettava mahdollisuus, että minä tiedän mitä on olla työttömänä, että valtuuston on tehtävä pajatoiminnasta myönteinen päätös. Valtuusto teki, ja rahoitus oli varmistettu. Eräs työkaverini siinä ihmetteli, että mitä sinä Tuula olet kuitenkin noin valkoinen ja järkyttynyt. Kerroin, että minulla on muuten kaikki ihan valmiina, mutta ei ole tiloja. Työpajan ohjaaja aloitti Korian monitoimitalolla, kun ei muuta ollut tarjolla. Työkaverini keksi siihen, että Korian vastikään lakkautetussa varuskunnassahan on jonkinlainen puuverstas, mennään katsomaan. Siellä voisi olla hyvä paikka työpajalle. Niin meille lopulta järjestyi paikka, ja minäkin aloin rauhoittua. Siellä se alkoi. Meillä oli työpajalla ensin neljä poikaa ja heillä tämä työvoimatoimiston kautta palkattu ohjaaja. Kun mietin, miten ompelupuolen kanssa sitten toimitaan, ohjaaja kertoi osaavansa opettaa myös ompelua, vaikka miesmerkkinen olikin. Silloin otin työpajalle kaksi tyttöä lisää, eli aloitimme kuudella nuorella.
Tänä päivänä työpaja on osa OTE Nuorten työpajat -toimintaa. Siitä se vaan lähti. Pitää olla rohkeutta ja uskallusta. Tämän jälkeen Kimmo Aaltonen kyllä tunsi minut aina.
Tuula Soininkallio, Kouvola
Helsinki, Luumäki, Nivala
Joulukuun viides päivä syttyvät presidenttien haudoilla kynttilät Helsingissä, Luumäellä ja Nivalassa. Tämä perinne syntyi YK:n kansainvälisen nuorisovuoden 1985 tuloksena. Olen ollut Helsingin Hietanimessä yhtä kertaa lukuun ottamatta. Silloin olin Meksikossa, Suomen suurlähetystössä, solmimassa maittemme välistä nuorisoyhteistyöpöytäkirjaa.
Tunnelma haudoilla on ainutlaatuinen. Nuorisotyö, presidenttien arvostus ja itsenäisyys kohtaavat, sukupolvet risteävät pitkältä ajalta. Tilaisuuteen kuuluu aina nuorisojohtajan puhe, aikaisemmin se oli sidottu vuorollaan kuhunkin presidenttiin. Itse olen päässyt kerran puhujaksi. Minun teemani oli Mannerheim presidenttinä. Hänen kauttaan varjosti sotasyyllisyysoikeudenkäynti. Presidenttien haudat ovat nyt Hietaniemessä, sen ytimessä, kunniapaikoilla. Kauppakorkeakoulun ylioppilaskunnan laulajat päättävät tilaisuuden Finlandia-hymniin.
Kävelen kotiin tummenevassa illassa Hietaniemen hautausmaan läpi. Ajattelen isääni, jonka nuoruus kului maata puolustaessa. Hän oli kaukopartion mies. Et ollut turhaan kaukopartiossa.
Nuorisoasiainneuvos Olli Saarela, Helsinki

Linnanraunioita etsimässä
Olin kesällä 2004 nuorisoryhmän vetäjänä Latviassa, missä järjestettiin EU-rahoitteinen nuorisotapaaminen. Siihen osallistuivat ryhmät Saksasta, Slovakiasta, Latviasta ja Suomen Turusta.
Yhtenä päivänä ohjelmaan kuului retki suunnistaen. Itse osallistuin mielenkiinnolla. Halusin nähdä miten Latviassa suunnistetaan. Leiriläiset saivat itse valita mihin ohjelmaan osallistuvat. Suomalaisista melkoinen joukko halusi linnanraunioretkelle, joten minäkin lähdin mukaan.
Seurasin tapahtumaa sivusta, koska tätä varten oli tullut erikoisohjaaja paikalle. Ennen lähtöä paikallinen ohjaaja kertoi, että meidän on tarkoitus kartan ja kompassin avulla löytää linnake. Sitten hän kysyi osaako joku käyttää kompassia. Eräät nuoret ilmoittivat osaavansa. Lähdettiin matkaan. Meillä oli eväät mukana. Matkan aikana pysähdyttiin leikkimään ja muutenkin yhteishenkeä kohottamaan. Leikit olivat minusta mukavia, vaikka kaikki nuoret eivät olleet kovin innostuneita. Kuljettiin sinne ja tänne. Lopulta rämmittiin nokkosissa. Tuli sellainen olo, että olemme eksyksissä. Kyselin ohjaajalta, että missähän me olemme. Paljastui, että hänkään ei oikein ollut kartalla. Osa retkeläisistä oli sitä mieltä, että palataan takaisin. Hetken matkaa jatkettuamme ohjaaja totesi, että tässä ne rauniot ovat. Edessämme oli vanha ränsistynyt, hylätty maalaistalo. Talon ikkunat olivat rikki ja katto osin romahtanut. Olimme kaikki ihmeissämme, missä linna? Opas selitti, että tässä ne rauniot ovat.
Pihamaalla oli kuitenkin sen verran aukeaa, että istuimme syömään eväitä. Osa meistä tutki kartanoa. Kurkistimme talon sisälle. Siellä oli lattia täynnä törkyä ja se kasvoi nokkosia ja rikkaruohoja. Keskustelimme muiden ohjaajien kanssa ja hekin olivat vakuuttuneita, että tämä ei ole retkikohteemme. Mietimme vain, että toivotettavasti osaamme takaisin. Emme olleet vakuuttuneita paikallisen ohjaajan osaamisesta. Emme olleet itse seuranneet matkan tekoa, koska ihailimme muuten maisemaa, emmekä olleet ohjelmavastuussa. Tietysti luotimme paikalliseen osaajaan. Minäkin olisin osannut käyttää kompassia, mutta en halunnut pröystäillä osaamisellani. Emme myöskään halunneet nuorten kuullen ihmetellä asiaa. Ottaisimme sen kuitenkin esille illalla ohjaajapalaverissa.
Siinä sitten tuumittiin asiaa ja minäkin katselin karttaa. Kartta oli vuodelta 1943! Siinä aikamme ihmeteltyämme sovittiin paluusuunasta yhteistuumin. Paluumatkalla oli joitakin kohtia, joista muistimme, että tästä tultiin. Lopulta saavuttiin majapaikkaan iloisina ja onnellisina, mutta uupuneina. Illan palaverissa ihmettelimme, että ohjaaja ei ollut puuttunut asiaan, kun nuoret veivät meitä harhaan. Paljastui, että ohjaajan taidotkin olivat puutteelliset.
Oikeat linnanrauniot olivat olemassa. Me emme niitä nähneet muuta kuin kuvasta. Tästä tapauksesta tuli kuitenkin vitsi. Kyselimme aina välillä “Mennäänkö retkelle linnanraunioille.” Olihan meidän näkemämme talokin rauniotalo, mutta ei entinen linna. Tämä kokemus ja seikkailu osaltaan yhdisti osallistujia.
Leena Aho, Turku
Nuorisotapaaminen 25.7.-5.8.2004 Rezekne, Latvia
Rezeknen koulutoimi oli saanut rahoitukset EU:n “Nuoriso-ohjelman ryhmätapaamisrahasta.” Tapahtumaan osallistui jokaisesta maasta 10 nuorta ja 2 ohjaajaa. Turun nuorisotoimesta olivat ohjaajina nuorisosihteeri Leena Aho ja askarteluohjaaja Pirjo Hakala. Leena Aho kuvassa oikealla.

Huuliharppu
Varmaan jokaisella nuorisotyöntekijällä on jokin esine, joka kulkee aina matkassa. Huuliharppu on ollut minulle tärkeä. Se on kulkenut mukanani aina. Erityisesti leireillä siitä on ollut suuri apu. Toimin 1960-luvun lopussa Nuorissa Kotkissa ennen kunnallista työuraani. Kotkien leirit pidettiin tuolloin Mertalammella ja leireillä oli telttamajoitus. Neljästä viiteentoista vuotiaita lapsia oli yhdellä leirillä noin 40. Leirillä opeteltiin laulamaan Nuorten Kotkien marssi ja huuliharpun säestyksellä se opittiin helposti. Viimeisen illan leirinuotiolla marssi kajahti komeasti ja päätti leiriviikon.
Myöhemmin kunnallisilla leireillä laulut vaihtuivat, mutta huuliharppu pysyi. Tuolloin opeteltiin Meil´ on metsässä nuotiopiiri -laulua.
Raimo Koivula, Joensuu
Kuvassa yhden mallinen säestysväline.

Voitto-kerho
Oli maaliskuu vuonna 1934. Kuusi keskenkasvuista koulupoikaa raotti varovasti suurta, raskasta ovea, jonka vieressä seinässä oli kilpi: Helsingin pohjoinen suomalainen seurakunta. Pojat tulivat avaraan aulaan, jonka perimmäisestä nurkasta he löysivät käytävän alas kellariin. Siellä oli toiminta täydessä käynnissä. Pari nuorukaista pelasi pöytätennistä, toiset olivat innokkaina katselijoina.
Pojat pysähtyivät yhtenä rykelmänä oven suuhun. Monikaan ei näyttänyt kiinnittävän huomiota heidän läsnäoloonsa. Samassa kuitenkin nuorukaisten joukosta astui esiin reippaan ja ystävällisen näköinen mies, joka tiedusteli, mitä pojilla oikein oli mielessä. Nämä kertoivat, että muuan toveri oli koulun pihalla maininnut, miten heidän luokan pojat olivat perustaneet kerhon, joka kokoontui seurakuntatalossa ja jossa oli kovasti hauskaa. Ja pojat toimittivat tulleensa nyt kerhoon hekin. Mies, jonka pojat tunsivat pastori Heimer Virkkuseksi, oli samaa mieltä: perustetaan vain kerho, ja tullaan uudelleen koolle seuraavalla viikolla.
Näin näistä Helsingin Suomalaisen Yhteiskoulun kuudennen luokan pojista syntyi Voitto-kerho, joka antoi heidän elämäänsä paljon hauskaa, jännittävää ja kehittävää sisältöä. Mutta siitä pojilla ei silloin vielä ollut aavistustakaan, että tuo kerho tulisi heille merkitsemään aivan uuden vaiheen alkamista, Jumalan tuntuvaa tarttumista elämän ohjaksiin. Tästä aukeni minulle tie seurakuntaan.
Pastori Simo Palosuo
Teoksesta Tottelimme taivaallista näkyä. Tunnetut nuorisotyöntekijät kertovat. Kirkon Nuoriso, 1949.
Palosuo oli myöhemmin 1960-luvulla mukana myös valtion nuorisoneuvostossa jäsenenä ja puheenjohtajana.
Kuvassa Vaasan nuorisotoimen lennokkikerholaisia. Kuva oli mukana Nuoperin näyttelyssä 2006.

Erilainen hallintopäällikkö
Tulee mieleen eräs oululainen kaupunginosa, joka on rakentunu 1960-1970-luvuilla. Siellä ulkokehällä on omakotitaloja ja omistuskerrostaloja ja keskellä sitä kehää on semmosia osoitteita, että karvat nousee pystyyn, kun joku sanoo, että siellä asuu. Eli on tämmösiä varsinaisia ongelma-asuntoja. Nyt sitte sille tehhään semmosta maan käytön ja ympäristön kehittämissuunnitelmaa. Ja nuorisotoimen piti antaa siitä lausunto.
Minä mietin, että mitähän mä tästä, että voi hyvänen aika. Mun piti kirjottaa se lausunto lautakunnalle. No, minä soitin nuokkarille ja sanoin, että kootkaa sinne niitä nuoria, että mä tuun niitten kans juttelemaan. Ja mä otin kaks semmosta karttaa mukaan. Perjantaina alkuillasta menin sinne. Selitin kuka minä oon ja miksi minä oon täällä ja annoin niille kartat ja pyysin, että piirtäkää sinne mitä te haluatte ja niin edelleen. Kun mä tämän sitte meijän sivistys- ja kulttuurijohtajalle (Mähän teen siis lautakunnan esityslistan valmiiksi ja sen jälkeen mä tilaan häneltä audienssin ja sanon, että mä tuun näyttään sulle mikä sun päätösehdotus on.) selvitin, niin hän kysy, että voiko sitä tehhä noinkin, että hallintopäällikkö mennee nuorisotalolle. Mä sanoin, että no voi. Mä haluan edelleen lähestyä näitä asioita sitä kautta, että kuuntelen myös niitä lapsia ja nuoria, enkä pelkästään sitä kautta, että viranhaltijana pöydän takaa teen asioita.
Paula Kariniemi, Oulu, 2012 (TYKL/AUD/939)
Kuvassa Oulun kauppatorilla tomerana seisova pronssinen Toripolliisi-patsas. (Nuoperi, 2008)

Tarina nuorista, jotka tahtoivat “olla joku jollekin, olla jotain varten”
Olin nuorisosihteerinä Helsingin kaupungin nuorisotoimessa 1980-luvun alkupuolella. Esimieheni Kari Naalisvaara kertoi minulle puhelinsoitosta, jonka hän oli saanut Hesarin Nuorten sivujen toimittajalta. Toimittaja kertoi, että Nuorten sivuille oli tullut nimimerkki Kanzolta ehdotus, että järjestettäisiin tapaaminen niille nuorille, jotka kirjoittavat sivuille. Keskusteltaisiin ja tutustuttaisiin toisiin nuoriin. Hesari delegoi tapaamisen järjestämisen nuorisotoimelle, ja esimieheni delegoi sen minulle.
Innostuin tehtävästä, koska aloite tuli suoraan nuorelta. Olin myös itse seurannut Hesarin Nuorten sivuja pitkään. Olin tietoinen, että nuoret kirjoittivat sivuille yksinäisyydestä, vaikeuksistaan ihmissuhteissa, erillisyydestä, pulmistaan perheen kanssa. He kirjoittivat myös tunteistaan, unelmistaan ja tahdostaan parantaa maailmaa. He ottivat kantaa eläinten puolesta ja rauhan puolesta. Nuoret kirjoittivat nimimerkillä ja oletin, että he olisivat olleet jollain tavalla yksinäisiä nuoria.
Kokosin ryhmän, jossa oli pari nuorisotyöntekijää sekä ystäväni, joka tuli poikaystävänsä kanssa vapaaehtoisesti mukaan. Suunnittelimme nuorten tapaamista, jonka ideana oli turvallinen, kodikas ja lämminhenkinen tilaisuus Vuorilahden huvilassa Laajasalossa. Sovimme Nuorten sivujen toimittajan kanssa, että hän laittaa lehteen pienin kirjaimin muutaman sanan kutsun tulla Helsingin rautatieasemalle, Aleksis Kiven patsaan luo, sovittuna päivänä ja aikana. Siellä siilimerkkiset ohjaajat odottaisivat nuoria ja opastaisivat heidät yhteiseen paikkaan. Oletimme, että noin 5-10 nuorta saattaisi tulla paikalle. Ohjaajien tunnuksena oli siis rintamerkki, jossa oli siilin kuva. Meillä oli käynnissä kaupungin tiedotustoimiston kanssa kampanja, joka liittyi empatiaan sloganilla “Empatia esiin, ole luova”. Siili oli kampanjan tunnus.
Osa ohjaajista lähti ennakkoon huvilalle sytyttämään tulta takkaan, keittämään teetä ja luomaan kodikasta tunnelmaa tilaan, jonne tulisin nuorten kanssa. Olimme suunnitelleet yhteisiä tutustumisleikkejä, hyvää tarjottavaa ja kaunista musiikkia. Ennen kaikkea tahdoimme jutella ja kuulla nuorilta, mitä ajatuksia ja ideoita heillä oli. Minun tehtäväni oli siis mennä rautatieasemalle Aleksis Kiven patsaalle ottamaan vastaan nuoret ja tulla heidän kanssaan Vuorilahteen.
Menin asemalle hyvissä ajoin. Ihmettelin, mikä tilaisuus siellä oli, kun ihmisiä oli niin paljon. Menin lähemmäs patsasta ja kysyin asiaa parilta nuorelta. He katsoivat minua ja huomasivat siilimerkin rinnassani. He sanoivat, että me tultiin tänne, kun Hesarin Nuorten sivuilla oli viesti, että tänne Aleksin Kiven patsaalle voi tulla tapaamaan muita nuoria. He sanoivat vielä, että Hesarissa kerrottiin, että siilimerkki on tunnus. Olin hämmentynyt, ihmeissäni, mutta iloinen.
Wau, nuoria on satoja. He ovat tulleet yhden lauseen informaatiolla mukaan. Nuoria, jotka haluavat tavata toisiaan tutustuakseen, löytääkseen ystävyyttä, tullakseen kohdatuksi ilman suorituksia. Mitä minä teen? Millä me mennään? Miten me mahdutaan Vuorilahden tilaan? Miten meidän teet ja tarjoilut riittävät? Miten tämä homma hoidetaan hyvin? Tajusin, että jotain hyvin arvokasta oli tapahtumassa, jotain jossa ei ollut valmista käsikirjoitusta. Tämä on mahtavaa, nyt hanskat heilumaan!
Nostin käteni ylös ja vahvistin ääntäni. Kerroin, että nuoret ovat tulleet oikeaan paikkaan, oikeaan aikaan. Heitä me odotimme. Pyysin, että he istuutuisivat hetkeksi alas, kun soittaisin liikennelaitokselle, jotta saisimme busseja. Samalla ilmoitin Vuorilahteen, että meitä tuleekin 250-300 nuorta. Kävi ilmi, että myös paikallisradio oli rekisteröinyt Nuorten sivuilta kutsun ja oli saapunut paikalle. Radio teki ohjelmaa, ja minä organisoin parhaani mukaan tilannetta. Liikennelaitos ei pystynyt järjestämään busseja menomatkalle, mutta lupasi organisoida tulomatkan takaisin kaupunkiin. He tekivät kaiken niin kuin lupasivat.
Me ohjaajat muistamme ikuisesti sen illan Vuorilahdessa. Huvilan kaikki huoneet täyttyivät nuorista, jotka halusivat löytää elämäänsä ystävyyttä, heimon, johon kokea kuuluvansa. Heimon, jossa luotettiin toisiin. Jossa oli mahdollisuus oppia taitoja miten elää. Jossa yhdessä suunniteltiin mitä tehdään ja mitä varten. Näin syntyivät Horisonttinuoret, heimo, joka sai paikan Pauligin huvilalta, Helsingin Töölöstä. Nuoret eivät halunneet liittyä järjestöön, he halusivat olla itse se järjestö, yhteisö ja liike.
Sinikka Haapanen, Helsinki
Kuvassa Sinikka Helsingin Luontotalolla vuonna 2008 Juhani Yli-Rantalan kanssa Nuoperin Mieli ja merkitys -kirjahankkeen tapaamisessa.
Ensimmäisenä mieleen
Tarinoita on monenlaisia ja monelta vuodelta, jos ei sanoisi vuosikymmeneltä, mutta tämä tarina tuli ensimmäisenä mieleen:
1990-luvun lopulla nuorisotilassa työskennellessäni
Perjantai-ilta nuorisotalolla; joudun poistamaan päihtyneen nuoren (nuorisotalolla 0-linja). Ovella nuori alkaa panna vastaan ja siinä tuoksinnassa sitten sylkäisee suustaan, että “sinäkin senkin huora!”. Saman tien järkytyn ja totean “kii-ii-tos.”
Viikonlopun sitten kotona pyörittelen asiaa ja totean perheelleni, että kukaan ei koskaan ole sanonut minulle tuolla lailla. Siihen omat yläasteella ja lukiossa olevat tyttäreni: “Äiti, eihän tuo ole mitään, tuotahan kuulee joka päivä.” Omassa elämässäni olin päässyt yli 40-vuotiaaksi, ennen kuin kukaan kutsuu minua huoraksi. Jatkoin samaa pohdiskelua ääneen työpaikalla maanantaina. Nuoriso-ohjaajamme olikin sitten seuraavana päivänä, kyseisen pojan tullessa nuorisotalolle, sanonut hänelle, että kannattaisi ajatella kenelle sanoo ja mitä sanoo.
Päivän päästä nuori tuli ihan toimistooni asti. Nuorisotoimisto sijaitsee nuorisotalon toisessa kerroksessa. “Risti peräseinään”, että joku nuori yleensäkin tulee sinne. Tuli pyytämään anteeksi. Mielestäni anteeksipyyntö oli todella hieno ele kyseiseltä nuorelta mieheltä ja osoitti nuoren arvomaailman olevan kohdallaan. Nostan hattua nuorelle mutta myös nuoriso-ohjaajalle, joka puuttui asiaan.
Vielä tänäänkin tuo silloinen nuorimies, nykyinen fiksu perheenisä, on ainoa joka on minulle noin sanonut. Asiaan en ole sen kummemmin palannut. Anteeksianto annettu, mutta tarina jäi mieleeni.
Nuorisotoimenjohtaja Maritta Sipilä, Lapua

Bronson-leirit
Tampereella ollessani kehitin partiolaisten kanssa pyöräilyretket. Silloin pyöräily ei ollut niin kovassa huudossa, mutta televisiossa pyöri Bronson-niminen mies, joka kiersi Yhdysvaltoja moottoripyörällään. Nappasin tästä nimen ja aloin järjestää Bronson-leirejä, jotka siis tehtiin polkupyörillä. Ensimmäisenä vuonna kävimme Ahvenanmaalla, sitten Tanskassa ja vuonna 1973, jolloin aloitin työt Kurussa, pyöräiltiin Hollannissa. Matkat perustuivat omiin ulkomaisiin kontakteihini, joita hoidin kirjeiden välityksellä. Näin saimme majoituspaikat järjestettyä kohdemaissa.
Vuodesta 1974 teimme retket jo bussilla, koska matkat olivat pitkiä. Vuoden 1974 retki suuntautui Sveitsiin, vuonna 1975 matkustettiin Tšekeissä ja Unkarissa, 1976 Englannissa ja 1977 Mustanmeren kautta Bulgariaan ja Neuvostoliittoa takaisin ylös. Vuonna 1978 kierrettiin Pohjoismaat, 1979 Espanja ja Portugali sekä pistäydyttiin Marokon puolella. Vuosi 1980 oli juhlavuosi, jolloin matkasimme Yhdysvalloissa ja Kanadassa. 1982 olivat vuorossa Saksat, 1984 Itävalta ja Unkari, 1986 Englanti ja Skotlanti, 1990 Kreikka ja 1996 suunnattiin Keski-Eurooppaan. Sitten päättyivätkin työni nuorison parissa ja näin myös Bronson-retket. Japani oli henkilökohtainen retkihaaveeni, mutta se jäi.
Matkamme toteutuivat talkoilla ja valtion 65 prosentin avustuksen turvin. Amerikka-Bronsonia varten otin yhteyttä presidentti Kekkoseen, jonka kautta sain yhteyden Yhdysvaltain ja Kanadan suurlähettiläisiin. Kekkonen oli matkan suojelijana, mistä minulla on edelleen muistona taulu. Kun nuo yhteydet oli saatu kuntoon, menimme Finnairin pääjohtajan puheille. Hän ei ollut paikalla, mutta apulaisjohtaja kelpasi. Finnair tuki matkaamme 43 175 markalla, mutta asiasta ei saanut kertoa, koska muuten muutkin olisivat hakeneet heiltä avustuksia.
Reissumme olivat siis hurjan edullisia nuorille, jotka olivat 12-21-vuotiaita, ja joita otettiin aina mukaan täysi linja-autolasti eli 45 henkeä. Nuorten lisäksi matkalla olin minä, emäntä ja kaksi kuljettajaa. Nuoret auttoivat emäntää ruuanlaitossa koko matkan ajan, jokaiselle määrättiin keittiövuorot. Myös monia henkeviä keskusteluja kävimme nuorten kanssa, mikä todistaa hyvästä ryhmäytymisestä.
Bronson-leirejä piti järjestää vuorovuosin itäblokin maihin ja länsimaihin. Tullimuodollisuudet kestivät idässä aina monta tuntia, kunnes keksin kirjoittaa kaikkien osallistujien nimet valmiiksi listaksi ja täyttää paperin kaikenlaisilla, esimerkiksi kaupungin ja nuorisolautakunnan, leimoilla. Vaikka matkat olivat rankkoja, en kuitenkaan tekisi vastaavia aikuisten kanssa. Nuoret sopeutuvat paremmin kuin aikuiset, kestävät yöllä matkustamistakin paremmin.
Vesa Lahelma, Kuru, 2012 (TYKL/AUD/937)

Työssä viihtyy!
Olen palvellut puolustusvoimissa ja rajavartiolaitoksessa vuosina 1940-68. Arvoltani olen kapteeniluutnantti evp. Ollessani opetustehtävissä upseerikoulussa Haminassa pidin pojille seurakunnan radioaskartelukerhoa. Ja kun sitten olin Vaasassa meriupseerina, hain vapaana ollutta seurakunnan nuorisonohjaajan virkaa hoitaakseni sitä oman toimeni ohella. Minut valittiin virkaan puolella palkalla. Hoidin tätä tehtävää 1961-68.
Vuonna 1968 otin vastaan päätoimisen viran Naantalissa. Minulle kuului poika-, nuoriso- ja rippikoulutyö. Nuorisonohjaajatutkinnon suoritin Luther-Opistossa 1970. Välillä olin Lausteen poikakodissa ohjaajana ja sitten palasin takaisin Naantaliin.
Vaikeuksiakin on ollut työkentällä. Joskus on harmittanut määrärahojen pienuus. Olisi pitänyt ostaa telttoja, kaminoita, kirveitä ja sahoja, mutta rahaa ei ollut. Asiastahan selvittiin sillä, että lainattiin koko kalusto ja maastoharjoitus voitiin pitää. Ohjaajan pitää olla oma-aloitteinen.
Tässä ammatissahan harrastukset ja työ ovat usein yksi ja sama asia. Ja se taas takaa sen että työssä viihtyy, sitä haluaa tehdä. Ulkomaanmatkailua olen harrastanut sekä perheen että poika- ja nuorisoryhmien kanssa. Vuodesta 1969 lähtien joka kesä viitisenkymmentä nuorta osallistui johdollani noin 24 vuorokautta kestäneisiin Keski-Euroopan matkoihin. Tutkielmani Luther-Opistossa tein aiheesta Seurakuntanuorten ulkomaanmatkailu Keski-Euroopan maihin. Siihen aikaan tällainen matkailu seurakunnissa oli vielä varsin harvinaista.
Helge Jalava
Teoksesta Veri veti nuorisotyöhön. Suomen poikien ja tyttöjen keskus ry, 1991.
Kuvassa naantalilaisia leiriläisiä ruokailemassa vv. 1964 – 1968. (RF2009:2/Nuoperi)

Tavoitteita ja tuloksia
Tullessani Lahteen töihin talossa oli minun lisäkseni kolme miestä. Alussa käytimme paljon aikaa yhdessäoloon, työhuone oli yhteinen ja myös vapaa-aikaa vietettiin yhdessä. Sillä porukalla loimme niin huikean työyhteisön, että myöhemmin tulleita työntekijöitä harmitti, kun he eivät enää päässeet sisään porukkaan. Myös nuorisolautakunnan kanssa vietettiin paljon aikaa. Huikeaa aikaa oli myös se, kun alettiin opetella tulostyöskentelyä. Se alkoi vuonna 1979, kun koko nuorisosihteeriporukkamme lähti Kansalaiskasvatuskeskuksen (nyk. Allianssi) järjestämään koulutukseen, jonka aiheena olivat tavoitejohtaminen ja -työskentely. Me, kuusi työntekijää, olimme viikon sisäoppilaitoksessa Suolahdessa. Julkishallinnossa ja nuorisotyössä tavoitteellisuus oli tuolloin jotain aivan uutta. Takaisin tultuamme aloimme porukalla tehdä sanakirjaa aiheesta ja toimintasuunnitelmaa. Se herätti paljon ihmetystä muissa.
Myöhemminkin on tullut paljon erilaisia ismejä. Tulosjohtamistakin käytiin opiskelemassa ja siitä alettiin tehdä jatkokoulutusta. Sitten tulikin lama, joten innostus tulosjohtamiseen laimentui. Laman aikana irtisanomisia tuli nuorisotoimistossa vähän, koska sovimme, että jokainen on vuorollaan pakkolomalla. 1990-luvun vaihde oli kuitenkin rankkaa aikaa.
Eräs kouluttautumisen kohokohta oli, kun vuonna 1998 pääsimme mukaan koulutusprojektiin, joka oli tarkoitettu yrityksille, ja ainoana julkishallinnon edustajana nuorisotoimisto pääsi mukaan. Siellä opimme paljon laadusta, tulosvastuusta ja sellaisesta. Se oli innostavaa aikaa.
Marja-Leena Tuliainen, Lahti, 2005 (TYKL/AUD/74)
Kuvassa Marja-Leena “Hikka” Tuliainen ja Pertti Mäkelä tutustuvat Nuoperin oikovedokseen Itään!-kirjasta, johon tallennettiin myös heidän ajatuksiaan Suomen ja Neuvostoliiton ystävyystoiminnasta. Kotkassa mukana oli myös Jyrki Homanen. (2009)

Vaelluksella opittua
Koulujen syyslomaviikolla 1988 teimme kiteeläisten partiolaisten kanssa “palkkiomatkan” Taivalkoskelle, josta olimme varanneet Taivalkosken seurakunnan leirikeskuksen tukikohdaksemme. Yhtenä päivänä ohjelmassamme oli vaellusosuus Kuusamon Karhunkierroksen maisemissa. Vaelluksen suunnittelun olin antanut työharjoittelijamme tehtäväksi. Suunniteltu vaellusosuus olisi noin 15 kilometriä ja uskoimme patikoivamme sen muutamassa tunnissa. Linja-automme vei meidät Kiutakönkäälle, josta vaellusosuuden piti alkaa. Matka päättyisi Juumaan, josta bussi noutaisi meidät sovittuna aikana ja toisi takaisin majapaikkaan.
Vaelluksen alkutaival sujui jouhevasti soraharjun rinnettä seuraillen. Matka tuntui taittuvan ihan aikataulumme mukaisesti. Lyhyeksi suunnitellun vaellustaipaleen vuoksi olimme lähteneet matkaan kovin köykäisin varustein, jalkineinakin oli usealla vain tennarit. Reitin suunnittelijalle oli kuitenkin tapahtunut laskuvirhe, ja matkaa oli lopulta lähes kaksinkertaisesti. Kun uskoimme olevamme jo lähes määränpäässä, jossa automme odottaisi, olikin reittimme varrella välimatkataulu, jossa kerrottiin Juumaan olevan matkaa vielä 12 kilometriä.
Pahaksi onneksi alkoi sataa, ensin vähän tihuttaen ja sitten suorastaan kaatamalla. Tietenkään meillä ei ollut mukana sadevarusteita, kun oli heleä pouta matkaan lähdettäessä. Pian hämärä täytti tienoon ja muuttui sysimustaksi pimeydeksi. Onneksi yhdellä osanottajallamme oli mukana pieni taskulamppu, jonka himmeässä valossa yritimme löytää polun varrella puihin maalattuja reittimerkkejä. Maasto muuttui suoperäiseksi. Suolla oli kyllä pitkospuut, mutta hyvin sateisen syksyn vuoksi vesi oli peittänyt ne allensa. Pitkospuiden päällä saattoi olla kymmeniä senttejä vettä. Siinä lipokas kastui ja housunlahje ryvettyi, kun eräissä hetepaikoissa oli kahlattava niin, että vesi ulottui melkein vyötärölle asti. Välillä polkumme taas kiemurteli jokipenkalla usean kymmenen metrin korkeudella vuolaasta virrasta. Harha-askel olisi saattanut olla kohtalokas. Polulla pysyäksemme oli vaikeissa paikoissa kuljettava letkassa käsi kädessä.
Olisimme toki voineet viettää yön pimeimmät hetket autiokämpässä, joka osui polun varrelle. Tiesimme kuitenkin bussimme odottavan meitä Juumassa ja uskoimme kuljettajan olevan meistä huolissaan. Siksi jatkoimme matkaa, vaikka se tuntui kovin toivottomalta. Ei eletty vielä kännykkäaikaa, jolloin olisimme voineet kertoa kuljettajalle viivästymisestämme. Tuntikausia pimeässä korvessa rämpimisen jälkeen Juuman valot alkoivat vihdoin näkyä. Sieltä löytyi automme ja huolestunut kuljettajamme. Hän oli jo ehtinyt hälyttää apua, ja etsintäryhmä oli valmiina lähtemään maastoon meitä etsimään. Etsijöiltä kuulimme, että kyseinen vaellusosuus oli tuona syksynä kulkukelvoton runsaiden sateiden vuoksi. He ihmettelivät, kuinka olimme yleensä selviytyneet reitistä, ja vielä osittain pimeydessä.
Kukaan ei purnannut, eikä valitusta kuulunut. Tyytyväisinä nousimme autoon, joka toi meidät majapaikkaamme. Siellä päivällinen odotti keskiyön jälkeen palaavia vaeltajia.
Tällä syksyisellä vaelluksella taisin jälleen oppia, että “hyvin suunniteltu olisi jo puoleksi tehty” ja että partiolaisten eräs toteamus “partiolainen säilyttää mielensä valoisana vaikeuksissakin” on jälleen käytännössä todeksi koettu.
Alpo Kejonen, Nurmes
Puistolan Keitsi
Joskus 1980-luvun puolivälissä meillä Helsingissä oli ehkä 25 nuorisotaloa. Talojen vastaavat työntekijät olivat nimeltään isäntiä. Puistolassa meillä oli isäntänä Keitsi-niminen, nyt jo edesmennyt kaveri. Hänen vaimonsa oli apuisäntänä, talo oli kuin perheyritys. Puistola oli tuolloin uusi lähiö ja melko levoton asuntoalue radan varressa. Tuolloin töihin nuorisotaloille oli edetty useimmiten harrastuksen kautta. Keitsi oli entinen nyrkkeilyn harrastaja ja siksi nyrkkeily oli myös nuorisotalossa suosittu laji. Keitsi piti kovan kurin talossa ja alueella, eikä hänen auktoriteettiaan juurikaan kyseenalaistettu. Toinen laji, joka myös nousi vahvaan suosioon talossa, oli laskettelu. Taloon hankittiin kymmeniä suksipareja ja viikonloput menivät vetäjillä Messilässä ja muissa hiihtopaikoissa.
Keitsi tuli eräänä päivänä puheilleni ja oli kovasti huolissaan. Kyselin siinä huolien syytä ja hän ilmoitti, että hänet on uhattu tappaa. Joku oli kuulemma päättänyt ampua hänet. Siinä juttelimme hetken tilanteesta ja sitten hän kysäisi, voisinko kirjoittaa hänelle poliisia varten todistuksen, jolla hän voisi saada luvan hankkia kaasuaseen tai pippurisumuttimen. “Katsos Kari, kun niitä luoteja on niin vaikea plokata.” Yhdessä kuitenkin lopuksi päädyimme siihen, ettei todistusta kirjoiteta eikä kaasuasetta hankita.
Kari Naalisvaara, Helsinki
Kaikki hyvin
Muistan, kun minulle eräänä lauantai-iltapäivänä soitti aranoloinen poika. Jutustelu lähti kangerrellen käyntiin. Yritin saada kysymyksilläni keskustelua aikaiseksi. Aioin jo lopettaa puhelun, kun hän sai sanottua, mikä hänellä on ja miksi hän soitti. Hänen viestinsä koski nuoreksi mieheksi kasvamista ja yksinäisyyttä, jonka johdosta hänellä oli itsetuhoisia ajatuksia. Sain keskustelumme aikana hänet rauhoitetuksi. Annoin hänelle luvan soittaa minulle uudestaan. Luokseni hän ei halunnut tulla eikä antanut yhteystietojaan. Puhelun hän lopetti nopeasti, koska tuli häirityksi.
Asia vaivasi minua, mutta en tiennyt kuka soittaja oli. Meni pari kolme viikkoa, kunnes tämä nuorimies soitti minulle uudelleen. Ja taas lauantaina, samoihin aikoihin kuin ensimmäisellä kerralla. Nyt minulla oli valmiina erilaisten auttavien tahojen yhteystietoja, ja keskustelumme oli jo avoimempaa kuin ensimmäisellä kerralla. Minulle selvisi, että hän oli etsinyt yhteystietoni puhelinluettelosta. Koska ammattini oli nuorisosihteeri, ja koska hän oli nähnyt ja kuullut minusta, hän pitkän pohdinnan jälkeen oli uskaltanut soittaa. Ja näin tapahtui useana lauantaina noin vuoden ajan, aina samaan aikaan. Ajankohta johtui siitä, että hän oli silloin yksin kotona. Sain tietää, että hän asui maaseudulla ja että hänellä oli iäkkäät vanhemmat eikä hänellä ollut sisaruksia. Hän tunsi itsensä yksinäiseksi. Koulussakin häntä kiusattiin. Minulle hän pysyi anonyymina koko ajan.
Sitten puhelinsoitot loppuivat. Joskus ajattelin mitä hänelle mahtaa kuulua. Usean vuoden kuluttua sain häneltä jälleen puhelinsoiton. Hän kiitti minua ja kertoi, että hänellä oli nyt kaikki hyvin. Silloin tunsin suurta iloa ja työni nuorisotyöntekijänä sai tarkoituksen.
Tämä oli yksi tarina konkreettisesta nuoren kuuntelemisesta ja samalla auttamisesta. Tämän tyyppisiä nuoren kohtaamisia, kuuntelemista ja tukea on ollut ilo antaa vuosikymmenien aikana useita kertoja. Pidin tuolloin paljon vanhempainiltoja ja kävin myös kouluilla, joista tuli hyvää palautetta, myönteisiä yhteydenottaja sekä vanhemmilta että nuorilta.
Marja-Leena Vainio, nuorisotoimenjohtaja, eläkkeellä, nuorisotyön Seniori
Seikkailua on-the-roadilla
Kotkan kaupungin nuorisotyöntekijät saivat eteensä “suunnittelupäivien” askelmerkit. 15 hengen työntekijäryhmä oli jaettu neljään ryhmään. Kullakin ryhmällä oli määrätty oma kokoontumisaika ja -paikka. Muuta ohjeistusta ei sitten ollutkaan lukuun ottamatta varusteluetteloa ja paluuaikaa. Seikkailu saattoi alkaa.
Yksi ryhmä kuljetettiin silmät sidottuina Susikosken sillalle Kouvolan ja Kotkan rajalle. Siteet vapautettiin ja käteen annettiin kirjekuori, jossa oli 50 markkaa rahaa, salaperäinen vihje seuraavasta saavutettavasta etapista ja hätäapua varten yksi puhelinnumero. Kännykät muistaakseni kerättiin pois. Ryhmän oletettiin löytävän Anjalankosken nuorten työpajalle ja sieltä edelleen seuraavalle etapille.
Toinen ryhmä kuljetettiin silmät sidottuina seisomaan Kyminlinnan junapysäkin laiturille 10 metrin välein. Junan tullessa kukin saatettiin omaan vaunuosastoon ja jätettiin sinne istumaan. Siteen sai irrottaa vasta, kun joku antoi siihen luvan. Konduktööri tuli, siteen sai ottaa silmiltä pois.
K: Mihin olette matkalla?
T: En minä tiedä. Minä olen töissä.
K: Onko teillä matkalippu?
T: Ei minulla mitään lippua ole, en tiedä edes, mihin olen menossa.
No, sitten konduktööri antoi kirjekuoren lippuineen ja samoine ohjeineen kuin muillakin ryhmillä. Ryhmä löysi toisensa junassa ja päätyi ensimmäiselle etapille Kouvolan asemalla toimineeseen seksitavaroiden puotiin. Aiheena oli seksuaalisuuden pohtiminen nuorten elämässä. Lopuksi matka vei Brenkkariin, jossa piti kiivetä seinää pitkin noutamaan viimeinen ohje loppukokoontumispaikasta. Ja vihje oli kaikille ryhmille sama: “Possokauppias Kotkan torilla, kahden tien välissä”. Kotkan torin legendaarisia munkkipossuja myy T:mi Turkia, joten ryhmien tuli osata päätellä matkan päätös Turkialle Haminassa Pyhällön kylään Kotkan kaupungin leirikeskukseen Lintukotoon. Tämä ryhmä ei paljon luovuutta löytänyt, vaan käytti rahan hyvään lounaaseen ja päräytti taksilla Kouvolasta Pyhältöön Lintukotoon. Pakkohan se oli taksi maksaa.
Sen sijaan Susikoskelta lähtenyt ryhmä käytti rahansa kirpputorilta ostettuihin karvahattuihin (sää olikin kylmä), pääjärjestelijöille tarkoitettuihin lahjoihin (antiikkiset lasten sukset, joissa kaksimielinen viesti SV) ja välipalaan Pyhällön lähellä olevassa kaupassa. Sinne he olivat saaneet liftiä pariltakin autoilijalta. Kaupalla he tapasivat armeijan harjoituksissa olevia sotapoikia ja pummasivat maasturikyydin leirikeskuksen pihalle, tosin pahasti myöhässä sovitusta kokoontumisajasta. Kaikki muut ryhmät olivat saapuneet ennen heitä, ja olimme jo huolissamme, että tämä ryhmä olisi jättänyt leikin sikseen ja häipynyt kotiin. Mutta he saapuivat remakasti nauraen, nälkäisinä, väsyneinä mutta todellakin onnellisina selätettyään kaikki ongelmat ja matkan haasteet.
Suuri oli riemu, kun kaikki ryhmät lopulta kokoontuivat iltapalalle Lintukodossa. Päivällä koettujen tarinoiden määrästä, naurusta, vihan ja pelon tunteiden kirjosta ei meinannut tulla loppua. Yksinkertainen tavoite oli mm. opettaa työntekijöille oivallinen nuorisotyöllinen menetelmä. Tämän jälkeen Kotkan nuorisotyöntekijät tekivät parin vuoden välein yön yli jatkuvan on-the-roadin aina uuden järjestelijäparivaljakon voimin. Viimeinen omana työaikanani järjestetty seikkailu oli taas minun järjestelyvastuullani ja se päättyi Lappiin Kiilopäälle maaliskuussa 2014.
Helena Kempas, Kotka
Elämä voittaa
Me kirkkohallituksen, kirkon nuorisotyön keskuksen, työntekijät olimme olleet muutaman päivän ajan Liettuassa tutustumassa luterilaisen vähemmistökirkon kanssa tehtyyn koulutusyhteistyöhön. Matkan aikana tapasimme myös sympaattisen piispa Jonas Kalvanasin omassa kodissaan Tauragessa ja neuvottelimme hänen kanssaan yhteistyön jatkamisesta. Kesäkuun 9. päivä 1996 alkoi kallistua iltaan Vilnassa, kun oppaamme kysyi päivän päätteeksi:
– Haluatteko vielä nähdä televisiotornin?
– Ilman muuta, vastasin tietämättä tarkemmin, mikä odotti.
Ajoimme autolla kaupungin laidalla olevalle mäelle. Edessämme kohosi lähes parin sadan metrin korkuinen televisiotorni. Sen ympärillä oli kaksi turva-aitaa. Uloimpaan oli kiinnitetty kymmeniä nuorten ja aikuisten, pääasiassa miesten, kuvia. Ne kertoivat kuusi vuotta sitten vuonna 1991 tammikuussa tapahtuneesta verilöylystä. Tätä ennen Baltian maihin oli lähetetty tuhansia uusia neuvostosotilaita. Yleinen ilmapiiri oli latautunut uhkaavista uutisista. Pelättiin pahinta. Sodalta sentään vältyttiin. Mutta neuvostoarmeija valtasi Vilnan televisiotalon. Aseettomia siviilejä ammuttiin säälimättömästi ja panssarivaunujen telaketjut ruhjoivat heitä alleen. Heidän hautajaisissaan Liettuan tunnetuin ja rakastetuin runoilija, Kalevalan kääntäjä, Justinas Marcinkevičius sanoi:
– Liettuasta on taas tullut suuri. Ihminen tekee suureksi oman kotimaansa ja vain kotimaa tekee ihmisen suureksi.
Nyt näiden suurten ihmisten kuvat olivat edessämme. Kukat ja ristit tekivät paikasta vieläkin elävän, koskettavan, suorastaan mykistävän. Tämän traagisen näyttämön keskellä oli lisäksi jotakin, mikä painoi lähtemättömän jäljen sieluun. Aidan vieressä oli kaksi metrinkorkuista puusta tehtyä palanutta ja hiiltynyttä Kristus-veistosta. Toisessa Jeesus nojasi päätään alistuneena kättään vasten. Näin siinä kärsineen ja yhä kärsivän Kristuksen: “Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?” (Ps. 22: 2). Toisessa Jeesus peitti kädellään kasvonsa. Veistos kuvasi murheellista Kristusta, joka itki ja suri ihmisen pohjatonta pahuutta; meidän pahuuttamme. “Sinä tapat profeetat ja kivität ne, jotka on lähetetty sinun luoksesi” (Luuk. 13: 34). Kotvan matkan päässä rinteellä näkyi vielä kymmenisen metriä korkea kahdesta teräspalkista hitsattu iso risti. Se oli vinosti pystyasennossa kuin tykin putki televisiotorniin päin. Se oli rauhan ja toivon maamerkki. “Ontuvista minä teen maani perillisiä, hajalle joutuneista väkevän kansan” (Miika 4: 7).
Mitä tuosta kaikesta ymmärsin? Sen, että paha voi lannistaa, mutta ei voittaa. Jumala on. Ja hän löytää aina joukoista niitä ihmisiä, jotka pystyttävät panssaritykkien tilalle ristin, suuren sovituksen merkin. He palauttavat elämänhalun ja tarkoituksen kansalleen. Ontuvat ja maahan poljetut saavat ottaa elämän syrjästä kiinni. Oikeus saatetaan voimaan. Totuus voittaa. Elämä voittaa. Nuorilla on toivo rakentaa tätä maata ja maailmaa entistä paremmaksi.
Rauno Elomaa, Kerava

Hyvää palvelua
Suoritin nuorisotyön opinnot Yhteiskunnallisessa korkeakoulussa Helsingissä 1952-1954. Myöhemmin opiskelin yhteiskuntatieteiden maisteriksi Helsingin yliopistossa, josta valmistuin vuonna 1963. Olin myös stipendiaattina Amerikassa vuonna 1959. Stipendi oli siihen aikaan niin iso asia, että lehdessä julkaistiin minusta kuva ja Suomen tietotoimisto tiedotti asiasta. Tuohon aikaan olin partiotyttöjen lippukunnan johtaja, ja partiotytöt saivat jopa vapaata koulusta, jotta pääsivät saattamaan minua lentokentälle. Myös amerikkalainen Information Service -lehti tiedotti asiasta laajasti. Mahdollisesti kohu johtui siitä, että kylmän sodan aikaan ja sen jälkeenkin tällainen opiskelijavaihto oli erittäin harvinaista. Kohu huvitti silloin ja huvittaa yhä enemmän tänä päivänä.
Stipendiä haki 50 henkilöä, mutta uskon, että satuin tuntemaan oikeita ihmisiä, jotka tuuppasivat minua eteenpäin, ja sain stipendin, vaikka en omasta mielestäni ollutkaan erikoisen hyvin menestynyt opinnoissani. Clevelandissa opiskelin stipendiaattivuoteni aikana nuorisotyötä ja nuorisokasvatusta paikallisessa yliopistossa. Partiotaustani vuoksi olin myös leiriohjaajana paikallisella partioleirillä. Myöhemmin amerikkalainen ystäväni, joka oli tummaihoinen, saapui vierailulle Suomeen. Häntä tuijotettiin joka paikassa, ja kaupoissa meitä palvelivat kaikki paikan myyjät johtajaa myöten.
Terhikki Haapalinna, 2004 (TYKL/AUD/73)
Tampereen nuorisotyön menetelmäopin lehtori 1974-2002
Kuvassa Yhteiskunnallisen Korkeakoulun nuorisotyön opiskelijat harjoitusleirillä Vierumäellä keväällä 1954. (RF2006:512/Nuoperi)

Veri veti nuorisotyöhön
Kun sitten valmistuin kanttoriksi, olin ensin sijaisena Miehikkälässä. Siellä minua pyydettiin leirin johtajaksi. Väitin, että olen kyllästynyt telttailuun “telttailtuani” viisi vuotta Karjalan korvessa. Kuitenkin minut vedettiin mukaan leiritoimintaan, ja veri veti nuorisotyöhön. Rovasti Kaarlo Hyrske kehotteli minua hakemaan Järvenpään Luther-Opiston nuorisonohjaajakurssille. Valmistuin sieltä ensimmäiseltä kurssilta vuonna 1950.
Vaasaan menin nuorisotyöhön samana vuonna. Se oli rikasta ja työntäyteistä aikaa. Olin seurakunnan sekatyöläinen. Minulle kuuluivat poikatyö, partiotyö, poikakuoro. Olin myös partiopiirin johtaja, kaupungin ja läänin nuorisotyölautakuntien jäsen, kirkkovaltuutettu ynnä muuta, ynnä muuta. Sain katsoa nuorisotyötä näköalapaikalta, oli yhteyksiä lehdistöön, radioon ja eri yhteiskuntaryhmiin. Vaasan aikaa en saa mielestäni. Jaksoin Vaasassa kahdeksan vuotta. Sitten hain Turkuun Maarian seurakuntaan. Kysymyksessä oli yhdistelmävirka: hoidin kirkkomuusikon tehtävät ja samalla olin seurakunnan nuorisonohjaaja.
Jos ajattelen suurimpia saavutuksiani työssä, ne ovat varmastikin kuorotyössä nuorten kasvaminen lapsikuorosta aikuiskuoroon. Kuoron lauluvoitot, levytykset, TV- ja radioesiintymiset, ulkomaanmatkat. Partiotyön perinteen jatkuminen.
Nuorisotyöhön pitäisi löytää perinteitä, jotka kestävät. Enemmän syvällisyyttä. Ei pitäisi lähteä jokaisen hetkellisen tuulenpuuskan perässä muuttelemaan menettelytapoja.
Aaro Härmävaara
Teoksesta Veri veti nuorisotyöhön. Suomen poikien ja tyttöjen keskus ry, 1991.
Kuvassa Rauman musiikkiopiston lapsikuoro Imatran Nuorison taidetapahtumassa vuonna 1988. Kuvaaja: Juha Varjonen. (RF04100/Nuoperi)

Valtion nuorisoneuvosto
Aloitin Keskustan nuorten liiton Pohjois-Savon piirin puheenjohtajana vuonna 1967, jolloin tulin valituksi kunnanvaltuustoon. Vuonna 1972 minut valittiin eduskuntaan. Miltei saman tien minusta tuli valtion nuorisoneuvoston jäsen ja vuonna 1975 sen puheenjohtaja, jona toimin kaksi täyttä kautta ja yhden vajaan. Nuorisoneuvosto oli valtion nuorisopoliittinen elin, jonka tehtäviin kuului vapaan kansalaiskasvatuksen edistäminen sekä määrärahoista päättäminen siten, että neuvoston ollessa rahojen jakamisesta yksimielinen, ei ministeriö päätöksiä enää muuttanut. Tämän vuoksi esityksiä jauhettiin pitkään, jotta päätökset olisivat mahdollisimman yhteneväisiä. Partio ja 4H tulivat avustusten piiriin puheenjohtajuusaikanani. Myös paljon huomiota saanut Teiniliitto ajettiin alas tuona aikana taloudellisten ongelmien vuoksi. Nuorisoneuvoston päätöksellä.
Valtion nuorisoneuvosto kokoontui noin kymmenen kertaa vuodessa, työvaliokunta hiukan useammin. Kansainvälisessä toiminnassa nuorisoneuvosto oli itse toimivaltainen elin, koska mm. dramaattisten festivaalien vuoksi Suomeen haluttiin puolueeton elin edustamaan valtiota ulkomailla. Nuorisoneuvosto teki itsenäisiä nuorisovaihtosopimuksia molempien blokkien (itä-länsi) kanssa. Se myös otti kantaa ajankohtaisiin kysymyksiin, tosin kannanotot seurasivat paljolti yleisen ulkomaanpolitiikan linjaa. Viralliset asiakirjat Suomen ja Neuvostoliiton nuorisovaihdosta käytiin myös ulkoministeriössä läpi. Myös presidentti seurasi kohtuullisella mielenkiinnolla erityisesti naapurisuhteiden kehittymistä. Keskustapuolueella oli vahva asema Neuvostoliiton suhteissa, sosiaalidemokraateilla kohtuulliset ja Kokoomuksella suhteet olivat henkilötasolla. Tietysti taistolaisilla oli aina omat kanavansa naapuriin.
Valtion nuorisoneuvoston työ edisti erityisesti järjestöjen etujen saamista yleiseen keskusteluun. Kansainväliset suhteet olivat tietysti myös merkittäviä. Minusta tuli toinen sosiaali- ja terveysministeri, mutta jatkoin yhä valtion nuorisoneuvoston puheenjohtajana, tosin mietin pitkään jääviyttäni. Ministerin status vaati tiettyä protokollaa, joten mm. kansainvälisten tapaamisten taso nousi merkittävästi. Nuorisoneuvostolle ja Suomen valtiolle siitä oli varmastikin hyötyä, mutta itselleni asema aiheutti monesti pään vaivaa. Ulkomaanmatkat sisälsivät niin virallista ohjelmaa (kokoukset, sopimukset jne.) kuin vapaatakin seurustelua ja tutustumista erilaisiin kohteisiin. Neuvostolla oli onneksi kaksi varapuheenjohtajaa, joten pystyin jakamaan matkoja muiden kanssa, eikä aina tarvinnut itse edustaa.
Olavi Martikainen, Lapinlahti, 2005 (TYKL/AUD/107, TYKL/SPA/340)
Kuvassa allekirjoitetaan Suomen ja Neuvostoliiton nuorisoyhteistyöpöytäkirjoja vuonna 1979. Vasemmalla Olavi Martikainen, taustalla Ulla Helsingius.
100 000 markan lausahdus
Niin kovin pienestä sattumasta asia voi olla kiinni! Lahdessa oli ilmeisesti valtakunnalliset Nuorisotyöpäivät toukokuussa 1991 ja siellä oli esillä mm. Nuorisokasvatussäätiön R.Syke, uusi nuorisokulttuurinen toimintamuoto. Olin juuri aloittanut nuorisotoimenjohtajana Kotkassa ja tulimme Lahteen työntekijäjoukon kanssa. Istuin hehtaarihallissa vain kourallisen katsojajoukon kanssa, kun Sydänmaalakan Olavi laittoi koneet käyntiin ja R.Syke esittäytyi. Katselin screeniltä liki 20 monitorin kuvakoostetta svengaavan musiikin kanssa ja olin hetkessä myyty. Mitään näin näyttävää, komeaa ja ammattimaisesti hoidettua nuorisotyön hommaa en ollut koskaan nähnyt. Palasin töihin intoa puhkuen. Lomien jälkeen alkoi suunnittelu, mutta heti alkuunsa kävi ilmi, että rahaahan tässä tarvittiin enemmän kuin kaupungin budjetissa on varattuna.
Tein lobbaustyötä vaatimattomilla taidoillani ja yritin kasata verkostoa ympäri kaupunkia eri nuorison kanssa kosketuksissa olevien tahojen kanssa, kehuin näkemääni ja yritin saada budjettia kokoon. Syksyllä näytti jo kehnolta, lama oli syvimmillään ja Kotkan liikunta- ja nuorisotyötä rokotettiin ankarasti. Toivoni menettäneenä karsin jo hankkeen rahat pois talousarvion laatimisen viikkoina. Sitten yllättäen kanslisti sanoi eräänä aamuna toimistossa, että talousarviosuunnitelmassa oli säästökuurin tuloksena karsittu jo enemmänkin kuin piti. Ja minä siihen heti lausuin, että “laita se satatonnia siihen R.Syke-hommaan.” Liikuntatoimenjohtaja hetken nikotteli, mutta myöntyi. Entä jos en olisi sattunut kanslistin kohdalle toimistossa? Entä jos hän olisi sanonut sen vain liikuntatoimenjohtajalle?
R.Syke toteutettiin Kotkassa toukokuussa 1992 viikon ajan sadoille koululaisille, vanhemmille ja yleisölle. Nuorisokulttuurin asema vahvistui piirun verran ja kaupungin nuorisotyö sai ansaitsemaansa huomiota!
Helena Kempas, Kotka
Pieni jälki
Olin keväällä 2016 ohjaamassa pääsiäisleiriä kansainväliselle ryhmälle Punkaharjulla keskellä kauneinta Suomen luontoa. Aika voi käydä vähän pitkäksi silloin tällöin kaukana kaikesta, joten päätin eräänä iltana kehitellä jotain ikimuistoista. Näyttämönä toimi vanha sepän paja, jonka keskellä oleva tulisija ja kiviseinät toivat oman tunnelmansa. Siellä takkatulen, kynttilöiden ja lyhtyjen valossa ja lämmössä kerroimme tarinoita ympäri maailmaa makkaroita grillaten ja vaahtokarkkeja paahtaen.
Savuntuoksu hiuksissa on hyvä muistella uusia ystäviä. Lopulta ikimuistoiset hetket koostuvat pienistä asioista ja kaiken keskellä on ihminen. Sinä päivänä tajusin, että ohjaajana oleminen on oikeasti minun juttuni ja että palavan haluni lisäksi minulla on myös taitoja siihen. On hieno jättää edes pieni jälki jokaisen kohtaamansa nuoren elämään.
Niina Turunen, Punkaharju

Ensimmäinen laki nuorisotyöstä
Työskentelin 1950-1960-lukujen vaihteessa Kouvolan kaupungin nuoriso- ja liikunnanohjaajana ja toimin Suomen Nuorisotyöntekijäin Liiton puheenjohtajana. Liiton puheenjohtajan tehtävä oli tuona aikana todella mielenkiintoinen. Alan kehitys oli silloin hyvässä vauhdissa. Kuntiin perustettiin uusia nuorisolautakuntia ja tarvittiin lisää koulutettua työvoimaa. Samanaikaisesti käytiin voimakasta keskustelua siitä, miten kuntien tulisi käyttää saamansa ns. Alkon voittovarat. Alan työntekijöiden kesken viriteltiin keskustelua nuorisotyön perusteet turvaavan lainsäädännön aikaansaamiseksi.
Suomen Nuorisojärjestöjen Edustajisto oli jo vuonna 1956 antanut opetusministeriölle mietintönsä, joka sisälsi esityksen laiksi valtakunnallisten nuorisojärjestöjen valtionavusta. SNE:n ensimmäisenä puhemiehenä toimi silloisen Yhteiskunnallisen Korkeakoulun, nykyisen Tampereen yliopiston, nuorisokasvatusopin lehtori Guy von Weissenberg, joka oli myös valtion nuorisolautakunnan jäsen. Erään kokouksen jälkeen saatoin hänet Tampereen junaan. Matkan aikana keskustelimme yhteiskunnan tukitoimista nuorisotyölle. Hän varoitteli minua toimimasta siihen suuntaan, että valtionapuja ohjattaisiin myös kunnille. Uskalsin olla eri mieltä kuin kunnioittamani entinen opettajani. Katsoin, että kuntien saaminen mukaan nuorisotyön rahoitukseen moninkertaistaa ennen pitkää yhteiskunnan kokonaistuen. Tähän tulokseen päätyi sittemmin myös Nuorisotyöntekijäin Liitto opetusministeriölle lähettämässään lakiesityksessä.
Vuonna 1961 jätin sekä virkani Kouvolassa että SNL:n puheenjohtajuuden, kun minut nimitettiin valtion nuorisolautakunnan palvelukseen sen ensimmäiseksi päätoimiseksi työntekijäksi. Heikki Klemolan tultua 1960-luvun alussa opetusministeriön nuorisoasiain esittelijäksi, kerroin hänelle lakiasian aiemmat kehitysvaiheet. Klemola toimi vuonna 1966 asetetun ensimmäisen ja vuonna 1968 asetetun toisen nuorisolakitoimikunnan puheenjohtajana. Oletettavasti toimikunnat saivat käyttöönsä aikaisemmin ministeriöön toimitetun tehtävään liittyneen materiaalin.
Paljon tarvittiin vielä kokouksia, mietintöjä ja erilaisia kehittämistoimia ennen kuin syntyi ensimmäinen laki nuorisotyöstä. Se oli laki kuntien nuorisolautakunnista ja kuntien nuorisotyöhön annettavasta valtionavusta. Opetusministeriön nuorisotoimiston vastaavana virkamiehenä paimensin lakiesityksen valmistelua eri vaiheissa. Aikanaan esittelin sen myös hallitukselle ja olin kuultavana eduskunnan valiokunnissa. Tällöin oli rohkaisevaa nähdä kuinka nuorisotyössä mukana olleet ministerit ja kansanedustajat antoivat tukensa hankkeelle. Laki tuli voimaan 1. päivänä heinäkuuta 1972.
Kun istuin keväällä 1972 eduskunnan lehterillä ja kuuntelin lakiesityksen kolmatta täysistuntokäsittelyä, olin kuulevinani historian siipien havinaa. Olimme saavuttamassa nuoren toimialan hyväksymisen maan korkeimmassa lainsäädäntöasteessa. Kunnioituksella ja kiitollisuudella muistelin kaikkia heitä, joiden arvokas työpanos oli vaikuttanut tähän lopputulokseen.
Nuorisoasiainneuvos Taisto Kärkkäinen, Kerava
Myös: Nuorisotyön mieli ja merkitys, 2009, Nuoperi, “Leipäpappi vai työlleen palava ammattilainen?”
Kuvassa valtion nuorisotyölautakunnan kokous vuonna 1962. Oikealta: Heikki Klemola, Kerttu Varjo, Anna-Liisa Tiekso, Paavo Kuosmanen, Simo Palosuo, Venni Maunula, Juhani Yli-Rantala, Antti Latva-Pukkila, Harry Tapper, Viljo Virtanen, Taisto Kärkkäinen, Antti Mäkireinikka, Pentti Kymensalo. Kuvaaja: Saarinen, Helsinki. (RF04257/OPM)
YKKK
Meillä on niin sanottuja ostopalvelusopimuksia eli Hämeenlinnan seudun nuorisoasunnot ja sen yhtiö Hämeen kiinteistö- ja nuorisopalvelut tuottaa meille nuorten asumisen ja asumisen tukipalvelut. Sitten meille tuottaa nuorten kesätyöpalveluja ja sitä kautta lasten ja nuorten kesätoimintapalveluja kahdella palvelusopimuksella Hämeenlinnan 4H ja Lasten liikunnan tuki. Sitten meillä on vielä skeittipalvelut, Skate ry tuottaa ne koko Hämeenlinnan alueelle: skeittihallit ja -paikat, niitten ylläpidon ja toiminnan järjestämisen palvelusopimuksen kautta. Eli ei se, että me teemme vaan mitä me teemme yhdessä eri toimijoitten kanssa. Mä näen tässä hirveen tärkeänä, että kun ei ne julkisen toiminnan varat riitä kaikkeen, haetaan sitä resurssia sieltä mistä sitä saadaan.
Esimerkiksi Nuorisoasunnot. Perustettiin yhdistys, että saatiin toimija, joka voi hakea avustuksia ja sitä kautta tuottaa ja rakentaa nuorisoasuntoja. Tänä vuonna käynnistyy taas seuraava nuorisoasuntokohde, muistaakseni siihen tulee 39 kohtuuhintaista asuntoa itsenäistyville alle 29-vuotiaille nuorille. Nää on äärettömän tärkeitä, nää on miljoonahankkeita eikä kaupungilla ole varaa näihin, mutta että saada Rahiksen (RAY) avustusta, saada korkolainaa Oran kautta, nää mahdollistaa sen kohtuuhintaisuuden. Sitten nää tärkeät asumisen tukipalvelut, jotka on tosi, tosi tärkeitä nuorille. Ilman niitä ei nuorisotakuukaan toteutuisi. Kaikki nämä, mä nään, että ei me yksin kyettäs tekemään näitä, mutta yhdessä tämän monialaisen verkoston kautta. Mitä hullumpi ajatus, sen parempi lähtee kokeilemaan. Kannattaa kokeilla, koska koskaan ei tiedä mitä sieltä voi saada.
Ja sitten toi sovittelu. Kun suurin osa sovittelun asiakkaistahan oli nimenomaan nuoria eli ne nuoret oli siinä eniten työllistäviä. Oli erittäin tärkeetä, että niillä oli tää sovitteluvaihtoehto, että oikeesti oli mahdollista sovittaa ne rötökset mitä kenties ihan tyhmyyttään tuli tehtyä. Ja mitä oon monia tavannu sitte vuosien jälkeen, niin on huomattu, että hyvä, kun voitiin näin tehdä. Sieltä kautta sitte ittelle kehitty omia sovittelumenetelmiä, kun siellä lähisuhdeväkivallan sovittelun kouluttajana oon toiminu. Tämmöseen ratkaisukeskeiseen menetelmään liittyen siellä on semmonen lyhennelmä kun YKKK. Tarvitaan Ymmärrystä, Kuuntelua, Kysymyksiä ja Kannustamista. Tämä kun myöskin meidän ammateissa pidettäis mielessä, niin sillon sä ainakin annat hyvin sen oman panoksesi sen nuoren elämäntilanteeseen. Jos oikeesti tulee ymmärrys nuoren tilasta, jos sä oikeesti kuuntelet, ja nuori kokee et tulee kuulluks, ja oikeesti kysyt siltä, kysyt siltä lisää, teet m:n ja k:n kysymyksiä riittävästi etkä itse vain luule tietäväsi. Ja sitten kun sä vielä kannustat, annat siihen porkkanaa. Mä haluan väittää ja olen nähny sen, että hei, ihme tapahtuu, ihan oikeesti.
Mut meidän ite kunkin pitäs ymmärtää se mitä varten me ollaan täällä ja mikä se on se oman työn merkitys. Mä väitän, että kun on nuorisotakuukin nyt, niin tää ei oo kenenkään yhden eikä vaan parin yhteinen asia, vaan tää on kaikkien juttu, että se kuuluu myöskin sulle ja mulle. Ei yhteiskunta voi kaikesta vastata eikä pidä vastata, että kyllä oikeesti se kodin merkitys on älyttömän tärkee. Pitäis myöskin antaa sitten sitä sijaa ja tilaa sinne ja luoda edellytyksiä sille, että tulee tämmösiä kokemisen mahdollisuuksia ja ei heti tuomita. Kyllä mä oon sanonu, että kyllä omassakin nuoruudessa tuli hölmöiltyä. Juu juu, kyllä, kokeiltua tuli.
Martti Hurskainen, Hämeenlinna, 2013 (TYKL/AUD/956)

Unelmien leikkipaikka
Turun Pansiolla oli hirveen huono maine joskus 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa, siellä nuoret häiriköivät paljon. Me sitten päätettiin mennä sinne luovan toiminnan ohjaajien kanssa pukeutuneena sirkushahmoiksi. Meillä oli kitaristi mukana ja me laulettiin ja tehtiin sirkusta. Megafonilla kuulutettiin, että tulkaa leikkimään luovaa toimintaa tuonne kentälle 20 minuutin kuluttua. Ja 300 lasta ja nuorta tuli. Sitten me alettiin tekeen sitä sirkusta, se oli ihan siis mielikuvitusta, me käytettiin mielikuvitusnarua ja nuoret hyppäs ja jonotti siihen naruun. Lapset ja nuoret alkoivat näyttää mitä sirkustemppuja he osaavat. Että leikisti nostaa jotain painoja ja joku laulaa ja tanssii ja kaikki lähti tekeen. Me sitten sanottiin, että me tullaan seuraavana päivänä sinne uudestaan ja silloin maalataan valtavan isolle paperille mitä siitä sirkuksesta jäi mieleen. Lasten pitää aina saada purkaa se kokemus.
Me saatiin ihan valtavasti niitä luonnoksii, joista me valittiin neljän tytön ryhmän tekemät sirkuspellet, joilla oli tosi värikkäät, ihanat vaatteet. Ne me tehtiin sitten betonista siihen maahan pysyviksi patsaiksi. Siinä oli kaks sirkuspellee, lasten nimeämät Emilia ja Kalle vierekkäin, ja niiden ympärille istutettiin kukkia. Kesä 1982 siinä veistosprojektissa meni. Me hankittiin betonimylly ja kaikki lapset tekivät, ne oli hirveen taitavii tekeen heti sitä betonii ja muuta. Ja sit ne huolehti paikasta ja se toimikin lasten leikkipaikkana. Lapset hyppeli niitten pellejen päällä ja muuta.
Kalle ja Emilia olivat tavallaan esiaste siihen, että myöhemmin Turun Kupittaanpuistoon tuli Unelmien leikkipaikka. Pohjoismainen ministerineuvosto valitsi luovan toiminnan Suomesta esimerkiksi ennakkoluulottomasta toiminnasta lasten ja nuorten kanssa. Asiasta tehtiin myös kirja, johon jokaisesta Pohjoismaasta valittiin yksi toiminto esimerkiksi. Kirja julkaistiin Kööpenhaminassa vuonna 1984, ja mut kutsuttiin sinne kertomaan tästä toiminnasta ja mä kerroin näistä Emiliasta ja Kallesta. Yleisö oli ihan mielettömän vaikuttunut ja haluttiin heti tehdä jotain vastaavaa. Mä sanoin, että tehdään pohjoismainen yhteistyöprojekti. Kun mä tulin kotiin, esitin kaupunginhallitukselle asian, että saisimme erillismäärärahaa Unelmien leikkipaikkaa varten. Sellaiseen, missä lapset ovat aina halunneet leikkiä, mutta jollaista ei oo vielä missään. Me saatiin siihen rahaa, ja kutsuttiin kaikista muista Pohjoismaista paitsi Islannista kaksi taiteilijaa tekemään sitä. Mä johdin sitä ja huolehdin, että lasten ideoiden pohjalta leikkipaikkaa rakennettiin ja ideathan oli ihan mielettömii.
Lapset halusivat istuvan naisen, jonka mahan sisään voi mennä, makaavan naisen jolla on kieli, suu auki, että kieli tulee suusta ulos ja se kieli on ponnahduslauta ja siitä voi hypätä vatsaan ja siellä on uima-allas. Sitten he halusivat vuoria, joita pitkin voi kiivetä, seinämässä olisi neniä, joita myöten pääsisi kiipeämään ja kieli, jota pitkin vois mennä sinne ylös. Vuoren huipulla olisi silmä, jonka sisään voi mennä ja katsoa ulos kaupunkiin. Ja aina mitä ylemmäs sä menet sitä vuorta, niin vastaan tulee erivärisiä taivaita. Lapset halusivat myös käsiä, joissa voisi nukkua ja korvia, joihin voi ryömiä, ja kaikki nämä toteutettiin veistoksina ja se oli ihan mieletön. Aluksi turkulaiset olivat epäileviä, että mitä tuolla on ja kummallisen näköistä. Yksikin kolmen lapsen äiti, joka oli lastentarhanopettaja, niin sanos et patsaat on ihan kamalan näköisiä eikä niitä tunnistanut. Mä sanoin, että tää on lasten toiveiden pohjalta tehty, yhdessä lasten ja taiteilijoitten kanssa. Sitten hän myöhemmin sanoi mulle, että hän ei saa koskaan lapsiaan pois sieltä ja että lapset keksi siellä itse niitä mielikuvitusleikkei. Ja nehän kehittää. Ja meillä oli Seikkailupuistossa patsaat, joihin sai koskea!
Eeva Roiha, Turku, 2015 (TYKL/AUD/1079)
Kuva kirjasta Luova toiminta elää! Lasten ja luovuuden puolesta. Seikkailupuisto 30 vuotta. Toim. Hannele Sivonen, 2013. Unelmien leikkipaikka valmistui vuonna 1988 Turun Kupittaanpuiston laitaan osaksi lasten Seikkailupuistoa. Istuva naishahmo sai pohjoismaisen mytologian mukaan nimen Embla ja makaava miespatsas nimen Ask.

Luita saunan padassa
Työtilat erotetaan nykyisin alalla kuin alalla asumistiloista. Vielä 1950- ja 1960-luvuilla saattoivat nuorisotyöntekijän työ- ja asuintilat kuitenkin sujuvasti mennä sekaisin. Viimeisestä nuorisotyöpaikastaan vuonna 1973 Lahdesta poisjäänyt Yrjö Vento muistelee omassa työelämähaastattelussaan vanhoja työtilojaan ja toimintaa seuraavasti:
Hausjärvellä toimisto ja asunto olivat samassa tilassa, huone ja keittiö. Toimisto oli kammarin puolella. Tilaisuudet järjestettiin kouluissa tai seurojen talolla. Äänekoskella tilana oli puolestaan puutalo, jossa alhaalla oli kerhotila ja yläkerrassa oli asunto. Askartelukerhoissa tehtiin mm. luisia koruja, joita myytiin myyjäisissä. Saunan padassa teurastamolta tuodut luut keitettiin hyvin ennen kuin niitä päästiin työstämään. Myös karjalanpiirakkamyyjäiset järjestettiin, koska yhden nuoren äiti oli Karjalasta. Tilauksia otettiin vastaan ja piirakat toimitettiin perille. Hauskan jutun Vento muistaa, kun ko. karjalainen nainen opetti hänen vaimolleen piirakantekoa. Vaimo ihmetteli miksi karjalaisen piirakat ovat niin paljon kauniimpia kuin hänen. Siihen hänelle vastattiin: “Sulla on jalat liian levällään. Pistä polvet yhteen, niin tulee kauniimpia.”
Karhulassa työpaikkana oli nuorisotalo, puutalo, jonka yläkerrassa Vento asui ja kerhotilat olivat alakerrassa. Lisäksi oli kerhotiloja ympäri paikkakuntaa. Lahdessa nuorisotoimisto oli Torikadulla ja myöhemmin kaupungintalon tiloissa. Lotilan koululle saatiin jo rakennusvaiheessa oma askartelutila. Myös Harjulan koululle saatiin oma nuorisotila. Myöhemmin Pertti Mäkelän aikana tiloja saatiin enemmän. Vento halusi käyttää koulujen tiloja, jotka olivat tyhjillään iltaisin. Tätä ajatusta ei kuitenkaan koulut kannattaneet. Vento kävi monesti katselemassa ja oppimassa tilojen hankintaa Turussa, jossa Kalevi Perho ja Pertti Paasio ajoivat tila-asioita menestyksekkäästi.
Rottinkityöt olivat myös suosittuja askarteluja Äänekosken aikana. Taidot opettaa tulivat kokeilemalla, kirjoista ja setlementtiliiton järjestämiltä kursseilta. Retkeilykerhon kanssa Vento teki myös havuköynnöksiä, joita myytiin liikkeisiin. Näin saatiin rahaa retkille.
Yrjö Vento, 2006, Vääksy (TYKL/AUD/129)
Kuvassa askartelukurssi 22.-24.2.1956 Kangasniemen kirkonkylässä. (RF2006:516/Nuoperi)

Kehitys kehittyy!
Opetus- ja kulttuuriministeriö nimitti syksyllä 2010 kolmetoista valtakunnallista nuorisotyön palvelu- ja kehittämiskeskusta. Ja Nuoperi on yksi niistä! Vähänkö me oltiin onnellisia ja hämillämme saamastamme uudesta tittelistä. Varsin sekalainen sakki tuo kolmentoista porukka on ja hämmennystä aiheutti varmasti myös muille kuin meille, että mitä tämä kunnianosoitus nyt sitten oikein pitää sisällään, juuri erilaisuudestamme johtuen.
Kyllähän se on tässä vajaan kymmenen vuoden aikana pikku hiljaa selvinnyt mitä PAKEt tekevät. Tiivistetysti voisi sanoa, että kaikkea mikä nuorisotyöhön kuuluu. Meille itsellemme nimitys on tuonut varmuutta tulevasta, on merkki arvostuksesta ja tietysti tuonut lisää paperitöitä. Mutta ennen kaikkea on taas tutustunut uusiin ihmisiin ja nuorisotyön toimintoihin: Avarttiin, sirkukseen, Preventiimiin, tiedotukseen, Verkeeseen, nuorisokeskuksiin…
Nyt palvelu- ja kehittämiskeskuksia ollaan hautaamassa ja tilalle tulevat osaamiskeskukset. Hämmennys yltyy. Mitähän tämä titteli tuo tullessaan jos/kun sellaisen saa? Vielä ennättää paistatella hetken PAKEna!
Nuoperin Minna ja Terhi
Kuvassa Nuoperin 10-vuotisjuhlaseminaarin mainos vuodelta 2012.
Ponteva 50 vuotta!
Pohjois-Pohjanmaan Nuorisotyöntekijät Ponteva ry järjesti Oulussa syyskuussa 2016 jäsenilleen 50-vuotisjuhlaseminaarin, jossa kuultiin tasokkaita esitelmiä ja puheenvuoroja. Tietysti tarjolla oli myös hyvää ruokaa. Seminaariin oli kutsuttu niin työssä olevat kuin seniorijäsenetkin, joten keskustelun vilkkaus ja taso oli taattu.
Taustalla Suomen Nuorisotyöntekijäin Liitto
Suomeen oli perustettu vuonna 1945 Nuorisotyöntekijäin yhdistys, joka oli 1950-luvun puolivälissä perustetun Suomen Nuorisotyöntekijäin Liiton (SNTL) edeltäjä. SNTL oli nuorisotyön yhteistoiminta- ja palvelujärjestö, joka mm. julkaisi Nuorisotyö-lehteä, järjesti valtakunnallisia nuorisotyöntekijäpäiviä, monimuotoista koulutustoimintaa ja opintomatkoja ja jolla oli myös varsin laajaa kansainvälistä yhteistoimintaa. Lisäksi liitto toimi alkuvuosina myös nuorisotyön etujärjestön roolissa tehden esityksiä työntekijäin palkkaukseen ja asemaan liittyvistä seikoista, vaikka sillä ei tähän virallista asemaa ollutkaan. 1960-luvulla Nuorisotyöntekijäin Liitto laajeni ja perusti eri puolille Suomea maakunnallisia kerhoja edistämään liiton tarkoitusperiä ja toimimaan maakunnissa nuorisotyöntekijäin yhdyssiteenä.
Maakuntakerho perustetaan
Juhlaseminaaria viettäneen maakuntakerhon perustava kokous pidettiin Oulussa, kaupungin nuorisokahvilassa 9.12.1966. Perustavassa kokouksessa oli mukana ja alustajana SNTL:n silloinen toiminnanjohtaja Martti Sintonen. Perustetun kerhon toiminnan tarkoituksena oli toimia nuorisotyöntekijäin yhdyssiteenä, toimia jäsenistön paikallista tai ammatillista erikoislaatua olevien yhteisten pyrkimysten edistämiseksi, järjestää kokouksia, esitelmä- ja luentotilaisuuksia, kursseja ja opintomatkoja. Alusta alkaen kerho toimi tiiviissä ja hyvässä yhteistyössä Oulun läänin nuoriso(työ)lautakunnan ja sen nuorisosihteerin kanssa. Lähes kaikki opintomatkat, koulutustilaisuudet ja kokoukset toteutettiin yhteistoimin.
Yhdistys rekisteröidään
Maakuntakerho toimi aluksi Nuorisotyöntekijäin Liiton kerhona. Maaliskuussa 1973 pidetyssä kokouksessa sille hyväksyttiin uudet säännöt, kerhon nimi muutettiin Pohjois-Pohjanmaan Nuorisotyöntekijät ry:ksi ja se rekisteröitiin saman vuoden aikana. Ponteva-kutsumanimi otettiin kolmannessa sääntömuutoksessa. Ponteva ry lienee ainoa edelleen toimiva noihin aikoihin perustetuista maakunnallisista yhdistyksistä. Onnistuneen ja iloisen syntymäpäivätapahtuman olivat järjestäneet yhdistyksen kunniapuheenjohtaja yhdessä nykyisen puheenjohtajan kanssa. Tilaisuus onnistui ja antoi, toivottavasti, eväitä ja virikkeitä seuraavalle vuosikymmenelle.
Nuorisoasiainneuvos Mauri Pirilä, Ponteva ry:n perustajajäsen, Raahe