Sanastoa

Yhteisökasvatus

Anglosaksisissa maissa yhteisökasvatus (community education, community adult education) on yksi aikuiskasvatuksen toimintamuodoista ja tehtäväkentistä. Yhteisökasvatus ymmärretään useimmiten yhdeksi ns. vapaan aikuiskasvatuksen muodoista, joka vastaa pääperiaatteiltaan lähinnä suomalaista vapaata sivistystyötä. J. Rennien mukaan yhteisökasvatuksen kytkennät yhteiskunnan formaaleihin rakenteisiin, esimerkiksi koulutusjärjestelmään, ovat usein hyvin monimuotoisia – ajasta, paikasta ja tilanteesta riippuvia. Yhteisökasvatuksessa erotetaan yleensä kaksi eri perusmuotoa toisistaan: vapaa (liberal) ja vapauttava (liberating). Ero perustuu pitkältä eri näkemyksiin siitä mitkä ovat yksilön mahdollisuudet vaikuttaa omaan elinympäristöönsä ja mahdollisuuksiinsa. (www.jyvaskylankoulutuskeskus.fi, 16.1.2013; Petri Salo, 1999.)

Yhteisökasvatuksessa on seuraavat peruslähtökohdat ja ulottuvuudet. Ensinnäkin, yhteisökasvatuksen lähtökohtana on ihmisten arkipäivän elämään liittyvät ongelmat ja tarpeet, jotka oppimis- ja kehitysprosessin ensivaiheessa tunnistetaan ja määritellään. Toiseksi, toiminta ja siihen liittyvä yhteisössä tapahtuva oppiminen perustuu olemassa oleviin resursseihin, niiden systemaattiseen kehittämiseen ja jalostamiseen. Aikuiskasvattajien hallussaan pitämät resurssit (tietous, valmiudet, koordinointikyky) tulee kytkeä olennaiseksi osaksi kyseistä kehitysprosessia. Kolmanneksi, yhteisökasvatuksen tavoitteena on olemassa olevan sosiaalisen, kulttuurisen ja taloudellisen tilanteen sekä elämänlaadun ja vaikutusmahdollisuuksien parantaminen. (Petri Salo: www.kansalaisyhteiskunta.fi, 16.1.2013.) Salo hakee artikkelissaan yhtenäisyyksiä yhteisökasvatuksen ja seikkailukasvatuksen kesken. Molemmat ovat informaalisia, toiminnallisia, elämyksellisiä, kontekstuaalisia (ympäristöstä lähteviä) ja sosiaalisia. Esimerkiksi yhteisö- ja seikkailukasvatuksen välimaastossa olevista työtavoista Salo antaa yhdyskuntatyön ja yhteisöteatterin (Salo, 1999). Monet lukijat muistavat Matti Telemäen olleen vahvasti mukana kehittämässä seikkailukasvatusta nuorisotyön yhdeksi menetelmäksi. Ehkäpä tunnetuin toiminta Suomessa on tältä osalta Avartti. Yhteisökasvatusta käytetään monilla eri aloilla niin päihderiippuvaisten kuin alakoululaistenkin kanssa.

Yhteisöllisyydestä väitellyt ja useita oppikirjoja kirjoittanut kasvatustieteiden tohtori Kalevi Kaipio Mikkeli-yhteisöstä on sitä mieltä, että kouluissa, oppilaitoksissa tai missä tahansa yhteisöissä, joissa esiintyy väkivaltaista häiriökäyttäytymistä, voidaan sopia yhteisistä pelisäännöistä ja normeista, jotka henkilöt itse ymmärtävät omaksi edukseen ja ne tulee perustella. Yhteisöllisyyden ja yhteisökasvatuksen osaamisen ongelmana Kaipio pitää koulutuksen puutetta. Toimiessaan useita vuosia erityisopettajien kouluttajana Kaipio törmäsi siihen, että opettajankoulutuksesta puuttuu opetus sellaisesta vuorovaikutuksesta, jossa yhdessä oppilaiden kanssa luodaan yhteisiä toimintamalleja: ”Yhteistyömuodot jäivät ryhmätyöskentelyn tason opettamiseen, joka ei takaa minkäänasteista sitoutumista yhteisiin toimintatapoihin.” (www.jyvaskylankoulutuskeskus.fi, 16.1.2013.) Kaipio ja psykologi Kari Murto kehittivät yhteisökasvatusta jo 1970-luvulla haluten löytää uusia vaihtoehtoja kasvatukselle (Kemppinen, 1999). Kaipion kirja ”Antakaa meille mahdollisuus” vuonna 1977 toi yhteisökasvatusmenetelmän myös suomalaiseen kunnalliseen nuorisotyöhön (Vesikansa, 1998). Seikkailu-, elämys- eli toimintakokemuspedagogiikka tai seikkailukasvatus on periaatteiltaan lähellä sosiaalipedagogista mallia. Tunnetuin seikkailupedagogiikan kehittäjä oli Kurt Hahn (1886–1974), jonka motto oli ”rajoituksissa on vahvuutesi”. (Kemppinen, Pertti: 1999.)

» Takaisin